RedBull 400 - pois omalta mukavuusalueelta!

Lauantaiaamu valkeni omalta osaltani jännittyneimmissä merkeissä kuin yleensä -  olihan edessä RedBull 400m joukkuekisa. Vaikka mukaan lähdettiin tosissaan, niin ei kuitenkaan totisesti. Joukkueestamme kärsi myös flunssaa peräti kolme henkilöä, joten maksimaalista suoritusta ei ollutkaan odotettavissa. Palkintopallille ei odotettukaan pääsevämme, vaan ainoastaan pyrittiin kaikki tekemään parhaamme ja ylittämään itsemme! 

Mikäli tapahtuma ei ole jollekin lukijalle tuttu, niin kyseessähän on 400m rutistus Puijon hyppyrimäessä. Kyllä, kuulit oikein - kilpailussa kiivetään hyppyrimäen alastulorinne ja sen jälkeen vielä hyppyri aivan ylös asti. Voi kuulostaa melko järjettömältä ulkopuolisen silmin ja tunne vahvistuu entisestään, kun mäkeä käy katsomassa alhaalta päin - se onkin melko jyrkkä!

Jännittyneet tunnelmat lähtöä odotellessa!

Nämä fiilikset tuli itsellenikin, kun kävin avopuolisoni kanssa testaamassa mäen kiipeämistä viikko ennen varsinaisia kisoja. Kun taivaalta tihkutti vettä ja koivuallergian takia niiskutin jatkuvasti, niin mäen alapuolelle päästessä mietin vain, että tuonne ylös sitä pitäisi kiivetä. Hullun hommaa. Mutta hyppyrin juurelle päästiin - elossa, mutta melkoisen uupuneena.

Tuon koitoksen jälkeen olin melkoisen helpottunut; eihän minun tarvitse siinä kisassa juosta kuin viimeinen 100m osuus! Totuus olikin ihan toista luokkaa. Sade pyyhki Puijon yli vähän väliä, ja kun kipusin portaita pitkin viestiosuuden viimeiselle vaihtopaikalle sykkeen hipoessa maximilukemia, mietin jo että mihin sitä nyt taas on tullut lupauduttua.. Huipulla tuulee, sanotaan, ja se sanonta piti paikkansa. Alkulämmittelyissä ja portaita kivutessa tullut hiki hävisi melko pikaisesti tuulenpuuskien myötä, ja kanssakilpailijatkin hytisivät vieressäni melko äänekkäästi.

Kolmas viestinviejämme vauhdissa vasemmalla puolella, 150m merkin alapuolella.

Kun lähtötorvi viimein pitkän odotuksen jälkeen lähetti kilpailijat matkaan, oli ylhäällä melko odottavaiset fiilikset. Meidän vaihtopaikasta ei nähnyt yhtään, mikä tilanne mäessä on, tai mistä oma joukkueen jäsen kiipeää. Viimein kun sain kapulan käteen niin kiinnitin katseeni jo huipulle - kohta se on ohi! Hyppyrin kiipeäminen oli vaikeampaa kuin kuvittelin; jalat luistivat kokoajan ja jouduin lähinnä vain vetämään itseäni ylöspäin kaiteen avulla. Kun viimein sain jalkani maaliviivalle niin tunnelma oli loistava; we did it! 

Alaspäin tullessa juteltiin mukavia kanssakilpailijoiden kanssa ja kaikki olivat kyllä samaa mieltä; ei ollut helppoa! Eräs henkilökunnasta heitti vielä kysymyksen "Olettekos te tuohon naisten yksilökisaan osallistumassa?" joka starttasi siis heti viestin perään. "Joo ei tosiaan!" kuuluu kolmesta suusta samaan aikaan. Jalat tutisivat, ja jo pelkkä portaiden alaskapuaminen oli melkoinen tasapainoilusuoritus. 

Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty ja koko päivän kaikilla oli tosi hyvä fiilis. Puijohan tarjoilee tällaiseen kisaan oikein mahtavat puitteet! Sää oli mitä oli, mutta onnekkaasti pahin sadekuuro meni Puijon yli juuri ennen miesten ensimmäisiä alkueriä. Aurinkokin lämmitti jo loppuajasta mukavasti, joten oikein onnistunut päivä siis takana!

Meidän huippujoukkue! Taustalla kisamäki.

Muistoksi kisasta jäi itsensä ylittämisen riemu sekä kisaliivi, joka roikkuu nyt olohuoneessa koristeena. Katseet siirtyvät nyt jo kohti ensi vuoden kisoja, joihin ehkä voisi lähteä vielä ylittämään itsensä vielä paremmin, nimittäin yksilökisassa. Se jää nähtäväksi!

Kisafiiliksiä, kuvia ja tuloksia pääsee tarkistelemaan RedBull 400 -sivuilta. Ehkä ensi vuonna sinäkin astut pois mukavuusalueeltasi ja ylität itsesi Puijolla?


Kuvat: Jarno Lappalainen