Kaikilla kielillä

Tämän kevään erilaisista mahtavista musakokemuksista innoittuneena suunnittelin blogitekstiä musiikista. Ainekset alkoivat itää mielessä illalla unille mennessä, arjen puuhien lomassa, työhön pyörällä polkiessa. Kuten usein koettuani jotain hienoa ja saatuani idean ajatukseni eivät enää suostu pysyttelemään päässäni vaan pyrkivät sormenpäistä paperille, tai no, näppäimistölle. Olen maistellut muistellen kuulemiani konsertteja, kypsytellyt blogitekstiä kuin juhlaillallista ja viimein keksinyt jotain ällistyttävää: suomalaissanaston kolme kieltä sopivat yhteen kuin alkupalat, pää- ja jälkiruoka! Jotain samankaltaisuutta on siinäkin miten syntyy teksti, ruoka tai sävelmä. Ensin haetaan aineksia, maistellaan erilaisia vivahteita ja mausteita, lisätään jotain uutta ja maistellaan taas. Lopulta koko keitos säädetään valmiiksi.

Kieli. Se suussani oleva, jota tarvitsen nauttiakseni ruoasta ja juomasta.  

Kieli. Ne sanat, joita käytän puhuessani ja kirjoittaessani – eikä unohtaa sovi ajattelemistakaan!

Kieli. Erilaisten soittimien ääntä tuottavat säikeet, joista syntyvät sulosoinnut tai raastavat purkaukset.

Missä muussa kuin suomen kielessä tämä on mahdollista?!

Puhaltajat Peräniemen kasinolla

Konserttikavalkadini taisi alkaa Urban City Blues Festivalista, 

mistä huikeimpana jäi mieleen Tomi Leino trion revittely yön myöhinä tunteina – hyppysellinen (un pizzico) yleisöä ei estänyt häntä soittamasta kitaraansa lähes kappaleiksi.

Seuraavaksi tuli Kuopion konservatorion rytmimusiikin Liekeissä!-festivaali, jonka näyttämönä oli Kallamarinan Kesämakasiini satamassa. Jokaisena viitenä iltana maestroja oli useita. Uudet sovitukset ovat riemastuttavia: se tunne, kun kuulet jotain etäisesti tuttua ja yhtäkkiä hoksaat kuuntelevasi sävelmää aivan erilaisena kuin ennen. Tällaisena löysin ensimmäisen illan alkupalavalikoimasta (antipasti misti) sähkökitaralla Markus Venehsalon soittaman Merikannon kansanlaulun Soi vienosti murheeni soitto. Yhtä mieleenpainuvaa oli Elina Tikkasen muuntautuminen kainosta portugaliksi sambaa laulavasta tytöstä Whitney Houston –artistiksi, puhumattakaan Salla Saarisalon ja kumppaneiden Steely Dan –tulkinnoista, minulle aikoinaan isoveljen levykokoelmasta tutuiksi tulleista kappaleista. Raskaampi musiikki – esimerkkinä Nightwishiä à la Everdream ja Maiju Tiirikainen - oli sopivasti ’al dente’. 

Aurinko pelehti vanhan talon kattorakenteissa kristallikruunu kavaljeerinaan.

Jälkiruoan (il dolce) nautiskelin Peräniemen kasinolla kauniina kevätiltana, tiiviissä tunnelmassa ja seisaaltani, Atso Almilan johtamaa kaupunginorkesterin Suvisoittoa kuunnellen. Istumapaikat olivat menneet jo ajat sitten. Eturivissä pikkuneiti loikoili isänsä sylissä sävelpolkuja seikkaillen – toivon hänen muistavan sen sadunomaisen tunnelman vielä vanhuksena. Tähdet meren yllä, Sinua sinua rakastan, Päivänsäde ja menninkäinen.  

Thank you for the music! Kiittäen ja kumartaen, Pirjo