Kasarimusiikkia. Dingo. Popeda. Yö. Jokin siinä kutsuu luokseen vaikkei mikään niistä silloin kasariaikaan varsinaisesti kuulunutkaan omiin Suosikkeihini ja julistekokokelmiini. Muistojako nuoruudesta? Mitä? Sehän oli ihan vasta. Apu-va. Miten aika kuluukin näin nopeasti?
Kun huomasin Palatsiteatterin mainoksen Facebookissa rockmusikaalista Autiotalossa, mukaan oli päästävä. Fiilistelemään. Musikaali kertoo 80-luvun Dingo-ilmiöstä ja samaan aikaan pinnalle nousseista Popedasta ja Yöstä. Aikahyppy kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Nahkatakkisten tyttöjen, pitkien niskatukkien ja levottomien tuhkimoiden luokse. Ja kuullaanpa musikaalissa tippa myös siirappista Mambaa ja discopoppi Eveä. Viimeisimmästä ei omista mielikuvamuistoista kyllä nouse esiin enää muuta kuin kuin olemus. Voi järkky, mikä tyyli. Se oli aikaa jäähallin discot ja toppatakkinojailut.
Musikaalin kehystarina etenee jouhevasti ja väliin kuullaan määrässä tinkimättä biisejä, jotka yhdistyvät juonenkäänteisiin vieden tarinaa eteenpäin. Taustoittaen bändikeskiötä. Tarinan perhekeskiössä nähdään kasariaikaan vielä perinteinen ydinperhe: äiti, isä ja teini-ikäiset tytöt. Dingohysteria valtaa vähitellen kaikki perheen naiset. Isä sekä vävykokelas puolestaan fanittavat Popedaa.
Dingon keulakuva Pertti Nipa Neumannina esiintyy äänellään koko estradin hiljentävä Ari Koivunen, jonka olemus kasvaa musikaalin aikana täyteen mittaansa. Äidilliset tunteet herättävästä raitapaitapojasta kuoriutuu pesunkestävä röyhelöpaitadiiva, jolta ei lavakarismaa puutu. Oi Nipa. Perheen Lailaa lainatakseni: "kuin enkeli pahassa maailmassa". Popedan Pate edustaa musikaalissakin rouheankarheaa ja vähän syntisen pahismaista maskuliinienergiaa. Miestä, joka ottaa, mitä tahtoo. Mustat nahkahousut, rotsi, rintakarvat ja piiska. Eipä siihen jää lisättävää.
Yön pojat ottavat vuorollaan käsikopelolla ja tupeeratun tupsun voimin lavan haltuun. Vetävät taidolla mutta huolettomasti. Vaihtuvalla asenteella. Välillä mennään siitä, mistä rima on matalin ja välillä pannaan pöytään parasta. Viimeistäänkin sitten, kun on ihan pakko.
Musikaali huipentuu Autiotaloon. Vaikka silloin ei Kuopion musiikkikeskukseen kyllä voi yhdistää sanaa autio, mikä on ainakin tulkinnallinen synonyymi hiljaiselle. Kun "Nipa" käskee, että: "Kuopio! Nyt perseet irti penkistä!", ei yleisöstä kukaan sitä kyseenalaista, vaan savolaisten perseet todellakin nousevat penkistä. Dingohysteria tarttuu. Rytmi ja huojuvat kädet löytyvät. Minultakin. Taas apu-va. Hulluutta. Minne hävisi se hillitty nelikymppinen minä?
Kun "Pate" vielä tämän päälle täräyttää toiveet pitkästä ja kuumasta kesästä, on paketti täydellinen. Ihan hillitöntä! Äänet, kappalevalinnat, puvustus, kehystarina. Kaikki. Kaksi- ja puolituntinen hujahti hetkessä, kuten tuntematon kanssakävijä musikaalin päätteeksi tiivistäen huokaa. Kun hyvästä on kyse, ajantaju häviää. Todellakin. Enpä muista, että minäkään olisin Kuopion musiikkikeskuksella ollut aiemmin konsertissa, jossa on näin festarifiilis! Avecinani ollut ysärikymmenen esikoiseni toteaa osuvasti, että vain "tunnelmasytkärit" puuttuivat. Bingo.
Palatsiteatteri. Iso Kiitos ja Tervetuloa Meille Sawoon uudelleen!
*&*
Rakkaudella Kuopiosta
Lisätietoja:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti