Vapaaehtoistyötä tulevaisuuden hyvinvointivaltiossa?

Kalevalaisten kantekoulu sopii kaikenikäisille. Kuva tammikuussa 2017

Vapaaehtoistoimintaa tehdään kolmannella sektorilla. Suomessa se painottuu määrällisesti kahteen keskeiseen alueeseen, urheiluun ja sosiaalialaan, johon luen myös nuorisotyön. Oma kokemukseni vapaaehtoistoiminnasta painottuu urheilun ja nuorisotyön saralle.

Yksityisen ja julkisen sektorin väliin sijoittuvaa toiminta-aluetta yhteiskunnassa nimitetään kolmanneksi sektoriksi, jota käytetään kuvaamaan yhdistysten ja järjestöjen toimintaa. Kolmas sektori yhdistetään vaikeisiin aikoihin, ja sellaisethan ajat nyt ovat. Julkisen talouden näkymät ovat äärimmäisen haasteelliset, hyvinvointierot vain kasvamaan päin, ja kansakunta jakautumassa kahtia. Sosiaalialan vapaaehtoistyö on jälleen arvossaan, mikä on hyvä asia, mutta annetaanko sille aidosti mahdollisuuksia.

Kuntatasolla yhdistysten toimintatukia leikataan ja maksuja nostetaan. Valtio osaltaan pyrkii talkootyöstä löytämään uutta verotettavaa, ja pitää sitkeästi kiinni Sääntö-Suomesta. Toiminta kannattaa käytännössä pitää pienenä, mutta ketä se motivoi. Kasvuahan kaikki toivoo, yhdistyksetkin.

Kahtiajakautumisen näkökulmasta olen julkisuudessa ottanut kantaa harrastusten vapaaehtoistyön ja kotitalouksien puolesta. Esim. monet urheilulajit ovat perinteisesti olleet ja ovat edelleen ns. matalassa sosioekonomisessa olevien harrastuksia, mutta maksut nykyisellään ”yläluokkaisia”. Mikään talkootyö ei riitä kattamaan näitä kuluja. On mentävä yhä enemmän vanhempien kukkarolle, jos siellä vielä jotain on jäljellä. Liikuntapaikkojakin suunnitellaan kaupungissa käyttöön ”markkinahintaisena” – onko järkeä?!

Urheilussa heijastuu usein konkreettisesti se, mitä yhteiskunta on sen ympärillä. Suomainen yhteiskunta on kautta aikojen pyrkinyt luomaan yhdenvertaiset mahdollisuudet nousta ja liikkua yhteiskuntaluokkien välillä kukin kykyjensä mukaan. Joskus urheilusta puhuttiin jopa sosiaalisen kohoamisen välineenä. Kovalla työllä saattoi nousta uralla eteenpäin perheen varallisuudesta riippumatta. Näin tulisi olla tulevaisuudenkin Suomessa, mutta merkit ovat huolestuttavia.

Harrastusten kustannukset ovat nousseet korkeiksi monenkaan kiinnittämättä asiaan juuri huomiota. Nuoren jääkiekkoilijan vuosikuluihin riitti vielä vuonna 2001 keskimäärin 2389€, nykyään 7431€. Jalkapalloon riitti 1378€, mutta nykyään 5694€. Edullisen harrastuksen maineessa ollut salibandy maksaa sekin jo melkein yhtä paljon.

Kotitalouksien tulot eivät ole kasvaneet, pikemminkin päinvastoin. On tullut työttömyyttä, palkat eivät ole juuri nousseet jne. Keskiarvo-kotitalous tienaa vuodessa 37.000€, mediaani 31.530€. Montako jääkiekkoilijaa tai jalkapalloilijaa niillä kotitalous voi kustantaa? Ja perheessä on yleensä useampikin urheileva lapsi. Pienituloisiksi luettavissa kotitalouksissa (14 260€) asuvien lukumäärä on jo melkein 700.000. ”Rikkaita” eli yli 50.000€ tienaavia kotitalouksia on vain 11%, ja niistäkin alle 100.000€ tuloa saavia 9,6%. 

4H tarjoaa mahdollisuuksia koko maassa ja kansainvälisestikin

Kaikesta huolimatta suomalaiset kotitaloudet tekevät edelleen vapaaehtoistyötä ja maksavat, priorisoivat ja kaivavat rahat lastensa harrastuksiin, jopa velkaantuvat sen takia. Mutta kuinka kauan?

Suomalaisen yhteiskunnan ja menestyvien suuryritysten on annettava kannustimia vapaaehtoistyöhön ja tukemaan harrastustoiminnan yhdenvertaisia edellytyksiä. Eikä se ole keneltäkään pois. Liikunnan ja nuorisotyön määrärahat ovat kuntien ja uusien SOTE-maakuntaorganisaatioidenkin aikakaudella kuitenkin korkeintaan 2% budjeteista.


Kuopiossa 12.3.2017


JAANA VASANKARI
Liikuntatieteiden maisteri, UEF:in WELMA-tohtoriohjelman opiskelija,
Pohjois-Savon Urheiluakatemiayhdistys ry:n puheenjohtaja, vapaaehtoistyötekijä

Kirjoittaja on usein nähty kannustaja tyttökiekossa.
Samalla hoituu kuskin tehtävät.