Hyppäys keskelle kylmää kauneutta

Kuopio kylpee latteassa harmaudessa kun astelen kohti VB-valokuvakeskusta. Lumiverhoilun saanut rakennus toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.
Ripustan naulakkoon ajatukset ja kiireet. Valokuvanäyttelyyn mennessä kannattaakin varata kosolti aikaa, jotta voi rauhassa nauttia teosten annista.
Tällä hetkellä näyttelysaleihin on ripustettuna Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista – näyttelyt.
Revontulia ja jäälohkareita Sammallahden kuvissa on pohjoisia ja arktisia alueita Saamenmaalla, Alaskassa ja Huippuvuorilla.
Pimeyden ja kylmyyden rinnalla kuvissa on valoisuutta ja lämpöä. Luonto tarjoaa tähtitaivaan ja revontulet. Tuvan akkunoista kajastaa lämpöinen kajastus. Kuinka pieni ihminen onkaan suuren ja mahtavan luonnon äärellä.

Onkohan luontoäiti ollut mukana juonessa MacKenzien kanssa, niin huolellinen sommittelu hänen kuvissa on. Kuvaaja on luonut maisemista kuin mielikuvitusmaailmoja, joissa jopa kivet ja kalliot ovat suloisia. MacKenzie on löytänyt satumaisuutta Islannin lisäksi ihan Helsingistäkin.Onko meille pohjoisen asukeille luonto jopa itsestäänselvyys vai osaammeko arvostaa sen ihmeellistä kauneutta?

Kirsi MacKenzien ja Pekka Sammallahden, kahden rautaisen ammattikuvaajan, luontokuvia katsellessa silmät ja sielu lepäävät. He ovat olleet pakahduttavien luonnonilmiöiden ja maisemien äärellä. Tekee mieli hypätä valokuvien sisälle hengittämään kuvaushetken pakkasen kirpakkuutta.


Valokuvaajat ovat luoneet tunnelmaltaan vahvoja ja väkeviä luontokuvia, jotka heräävät henkiin kertomaan tarinoitaan. Mieleeni kumpuaa huolestuneisuutta ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vaikutuksesta luontoon.
Säilyykö nämä maisemat myös tulevaisuuteen?

VB-valokuvakeskus on historiallinen rakennus.
Olen käynyt valokuvakeskuksessa kerran aiemmin. Katsoin lokakuussa Meeri Koutaniemen Siirtymiä – Transitions – näyttelyn, jossa pääosassa olivat ihmiset. Nyt makusteltavina oli siis luontokuvia. Tarjonta on hienon monipuolinen.





VB-valokuvakeskus on entinen valokuvaamo, jossa on rauhallinen tunnelma. Näyttelysaleissa on maalatut puulattiat ja kauniita takkoja. Leivinuunin päällä pyörii sarja komeita maisemakuvia.
Valokuvakeskuksessa voi samalla myös tutustua vanhoihin valokuvauskoneisiin. Puoti pursuaa kirjoja, postikortteja sekä sisustustuotteista ja lahjatavaraa. Jos tykästyit Kirsi Mackensien kuviin, voit puodista ostaa niitä julisteina kotiin.

VB-valokuvakeskus on saanut nimensä Victor Barsokevitschilta (1863-1933). Barsokevitschin valokuvaamo toimi rakennuksessa vuodesta 1894. 10 vuotta aiemmin Victor Barsokevitschin tuleva puoliso oli jo perustanut oman valokuvaamonsa Kuopioon. Adéle Sallin (1857-1944) ja Victor Barsokevitsch avasivat valokuvaamon Barsokevitschin nimissä, koska tuolloin ei naimisissa oleva nainen voinut omistaa liikeyritystä.

Victor Barsokevitsch kuvasi lasilevyille silloista Kuopiota joka eli suuria kehittymisen ja kasvun aikoja. Hän oli tuolloin yksi Suomen tunnetuimmista valokuvaajista. Runsas lasilevykokoelma on nykyään Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkistoissa. Adéle Sallinin kuvaamon ajoilta on säilynyt muutamia kymmeniä visiittikorttikuvia, muun muassa Minna Canthin rintakuva. Barsokevitschit asuivat talossa vuoteen 1927 saakka.



Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista 8.1.2017 saakka VB-valokuvakeskuksessa, Kuninkaankatu 14-16.

http://vb-valokuvakeskus.fi/

Lääkärifarssi vaiko pelkästään sukuvika?

Hervoton. Olisi sana, jos yhdellä pitäisi tätä esitystä kuvata. Tuntemukset esityksen ensi-illassa elävät nauruntirskahduksista ääneenhörötykseen, voi ei:hin ja myötähäpeään. Välillä pitää ihan pidätellä itseään. Osallistumasta lavalla käytävään keskusteluun. Myös vieruskaverin selkä nousee penkistä siihen malliin, että arvelen hänenkin purevan kieleensä samasta syystä.

Farssin keskiössä ovat tohtorit Martikainen ja Jortikka. Toinen urallaan nousussa oleva neurologi ja potentiaalinen ylilääkärin vakanssin jatkaja. Kolleega taas enemmän joulukuvaelmasta innostunut peräkammarin poika. Vai oliko sittenkään?

Farssin edetessä selviää, millä laskuopilla 1+1 = 3. Onko Lauri koira, potilas, jotain muuta vai niitä kaikkia? Mikä yhteistä on savolaisella ja hämäläisellä? Kuka oli, missä oli ja kenen kanssa? Naimisissa. Sukulainen. Tai muuten vaan. Kysymyksiin haetaan vastauksia. Mutta vastausten sijaan ilmaan tulvii uusia kysymyksiä. Milloin kenenkin suulla. Kun yksi solmu on selvitetty, on uusi ja tiukempi edessä. Hillitöntä ja paikoin hengästyttävääkin menoa, joka päihittää juonen käänteissään takavuosien saippuaoopperat mennen tullen. Yksinkertaisesti toteutettuna. Sanoilla ja pikkutuhmalla aikuishuumorilla leikitellen. Martikainen ja Jortikka, Kuopion omat Mr Beanit.

Välillä yleisö intoutuu väliaplodeihin. Erityisesti Jortikan improsoolot peittely-yritykset räjäyttävät katsomon spontaanisti. Hetken näyttää, että pokka pettää myös Jortikalta. Mutta ei. Tämä on ammattiteatteria. Ja osana ammattilaisuuteen kuuluu itsehillintä.

Sukuvika oli erinomainen valinta kiireviikon loppukevennykseksi. Helppoa ja kevyttä pintaliitokamaa, josta ei tule edes mieleen etsiä sen syvempiä merkityksiä. Mitä nyt ehkä aasinsiltana taka-alalla käynnistyvä pohdinta oman suvun vioista ja lahjoista. Kotimatkalle päällimmäiseksi tunteeksi jää hymy huulille ja arkihaasteet unohtuvat. Ainakin hetkeksi. Elävä teatteri on aina yhtä hieno kokemus. Hyvässä seurassa tottakai.

Lisätietoja:http://kuopionkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto/sukuvika  

kuopionkaupunginteatteri.fi

Kallaveden Helmi

Kuopion kaupunginteatteri yövalaistuksessaan

Jos elämälläni olisi taustamusiikki...

Olisi aika hupaisaa, jos arjen tohinoiden taustalla raikaisi sellainen tunnelmaa värittävä ääniraita, kuin elokuvissa. Kun arki rullaisi leppoisasti omalla painollaan, musiikki olisi levollisen sävyistä. Kun huomaisi olevansa myöhästymäisillään bussista, muuttuisi sävy jännittäväksi ja rauhoittuisi vasta, kun tarinan päähenkilö olisi viime hetkellä hypännyt lähdössä olevaan joukkoliikennevälineeseen.

Olen saanut luvan toimia klassiseen musiikkiin aiemmin vähemmän perehtyneenä koehenkilönä kahdessa Kuopion kaupunginorkesterin konsertissa marras-joulukuun aikana. Tähän liittyen päätin tutustua hieman ennakkoon siihen, mitä on luvassa. Laitoin youtubesta raikumaan tulevien konserttien teoksia, jotta korvat vähän tottuisivat muuhunkin kuin radiossa soiviin hitteihin.

Kuopion kaupunginorkesteri

Tulevien konserttien ohjelmistossa oli liuta vaikeita ties minkä kielisiä sanoja ja nimiä, joita en osaa lausua (ja kirjoittaakin vain mallista katsomalla). Päätin aloittaa turvallisesti Kurkikohtauksella näytelmästä Kuolema. Synkästä nimestä huolimatta turvalliseksi valinnan teki Sibelius, joka tuon teoksen oli säveltänyt. Ei huono. Sibeliuksesta siirryin rohkeasti niihin vaikeammin lausuttaviin, kuten Antón García Abrilin ”Canziones e Danzas para Dulcinea”. Seuraava säveltäjä Prokofjev kalskahti tutulta nimeltä, joskin häntäkään tuskin naamasta tunnistaisin, jos tulisi kadulla vastaan.

Kuten arvata saattaa, ei yhdenkään kuuntelemani ”biisin” kertosäe (jos sellaista klassisessa musiikissa yleensä onkaan) jäänyt kertakuuntelulla päähän raikumaan. Eikä varmasti ole tarkoituskaan. Ensimmäisenä mieleen tulivat vahvasti vanhat Suomi-filmit. Sibeliusta kuunnellessa ei voinut välttyä näkemästä Tauno Paloa kirmaamassa Ansa Ikosen perässä pitkin metsäpolkua ja viimehetkellä tarttumasta käsipuoleen, kun epätoivoinen naisriepu meinaa syöksyä dramaattisesti kalliolta järveen.

Tsaikovskin (tuttu mies!) sinfonia no:1 oli pitkä. Sen aikana siivosin keittiön ja vein paljon sikin sokin lojuvia tavaroita paikoilleen. Pitkäveteinen se ei missään nimessä ollut. Jotenkin arkisille kotitöille tuli sellainen hyvä rytmi, että ne soljuivat eteenpäin kuin itsestään. Dramaattisimman kliimaksin kohta osui siihen hetkeen, kun viime sekunnilla estin kaurapuuroa kiehumasta hellalle. Mahtipontisen musiikin siivittämänä tunsin itseni suorastaan sankariksi.

Ehkäpä jatkossakin silloin tällöin rytmitän eloani klassisen musiikin tahtiin. Mielenkiinnolla odotan lähestyviä konsertteja. Yksi havaintoni oli se, että on aika vaikeaa antaa millekään musiikille kotioloissa sen ansaitsema arvostus eli pysähtyä istumaan ja vain kuuntelemaan. Konserttisalissa en muuta voi, kuin pysähtyä ja antaa musiikin puhua puolestaan.

http://www.kuopionkaupunginorkesteri.fi/
www.kuopionmusiikkikeskus.fi

Vie vaan mut kotiin Lauri Tähkä

Pyhäinpäivä. Istun Kuopion Musiikkikeskuksen suuressa, punapyökkisellä puulla kuorrutetun konserttisalin permannolla eturivissä ja kuuntelen vasemmalla puolella vieressäni istuvan naisen itkua ja niistämistä. Lauri Tähkä laulaa lavalla ”..mee sun luojalles kertomaan.. Minun, sinä olet minun..” ja nainen itkee ääneen. Katson yläparvelle, missä naiset huojuvat seisten musiikin tahdissa. Hetkeä ennen he tanssivat iloisina. Permannolla se ei onnistu samalla tavalla. Nojaan oikealle kauemmas niiskuttajasta ja ajattelen, että minua et Late ainakaan itketä.

Kuuntelen laulun sanoja ja mietin miten taitavasti ja herkästi Tähkä kiukuttelee Luojalle. Suurin osa Tähkän sanoituksista sisältää hienoja metaforia ja monitulkintaisuutta, vaikka äkkiseltään kaikissa hänen lauluissa vain joko rakastetaan tai vihataan rajusti.

Itseasiassa Tähkä toteaa konsertissa itsekin, että laulujen tematiikka on jatkuvasti sama: joko koko elämä on aivan p*rseestä tai sitten sitä on umpirakastunut ja hurmiossa.

Välillä Tähkä jää kertomaan tarinoita mikkiin, aloittaa laulamaan ja puhuu taas kesken laulun väliin. Hän on hauska. Ja hyvässä kunnossa. Tähkä käyttää koko lavaa hyödykseen, tanssii, hyppii, juoksee, kiipeilee ja laulaa samalla. Hänen on pakko treenata paljon, jotta jaksaa kiertueella. Todennäköisesti hän ei treenaa vastaavalla tavalla kuin konserttisalin portaikossa seisova raamikas järjestyksenvalvoja, mutta treenaa silti. Ehkä Tähkä juoksee paljon. Lavalla ainakin.

Vilkaisen ystävääni, jonka puoleen nojauduin ja näen sen saman ilmeen, jonka olen nähnyt niin monta kertaa aiemminkin. Istun sellaisten naisten rivissä, joille Lauri Tähkä on selkeästi tärkeä. Tämä on tullut minulle tosin selväksi jo aiemmin, kun kohtasin Tähkän ensimmäistä kertaa pari kuukautta taaksepäin. Olin töissä ärsyyntyneenä siitä, että kielistudion tekniikka petti taas. Kymmenen minuutin tenttiin oli mennyt jo puolitoista tuntia aikaa.

Purin hampaita yhteen, kun juoksin kielistudiosta avokonttoriin hakemaan pöydältäni ulkoista kovalevyä. Kännykkäni vilkkui pöydällä. Näytössä luki ”tuntematon numero”. En vastaa niihin koskaan. Päätän kuitenkin nyt tehdä poikkeuksen ja purkaa ärsyyntymiseni lehtimyyjään toteamalla, ettei tarvitse soitella, koska minulla on telemarkkinointikielto edelleen voimassa ja mulla on kiire saada tenttejä ulos studiosta. Tiuskaisen etunimeni puhelimeen ja langan toisessa päässä kuuluu ystävällinen ”Tähkän Lauri tässä terve..” Tajuan ottaa hymyn kasvoilleni, sehän kuuluu äänestä, ja sanon ”no moiiii” aivan liian kimeällä äänellä.

Tajuan samalla sekunnilla miksi Tähkä soittaa. Syy on konserttisalissa vieressä istuvan ystäväni, joka pakotti minut osallistumaan elokuussa Novan kilpailuun, jossa voi voittaa Tähkän uuden levyn live-ennakkokuuntelun. Ystäväni maksimoi omat mahdollisuutensa osallistumiseen pyytämällä (pakottamalla) mahdollisimman monia, jotka ottaisi hänet aveciksi, osallistumaan kilpailuun. Kilpailussa piti kertoa itselle merkittävin Tähkän biisi ja perustella se.


Mietin onkohan hän lukenut oikeasti perusteluni ja hetken jo toivon, että ei. Tähkä kysyy, nähdäänkö parin päivän päästä Puikkarissa Vien sut täältä kotiin -levyn ennakkokuuntelussa. Sihinää. Hän nauraa paistavansa puhelun lomassa suppilovahveroita. Osuvaa. Lempibiisini oli Polte.


Lupaan ilmaantua Puikkariin ja mietin perustelujani sulkiessani puhelinta. Biisi muistuttaa minua miehestä, jonka luulin olevan elämäni rakkaus. Hän olikin epäluotettavin ja epärehellisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Surullista ja satuttavaa. 

Loppuunmyydyssä konserttisalissa Tähkä käy katsellaan läpi lavan edustan ja toteaa mikkiin, että on mukava nähdä tuttuja kasvoja. Hän näkee noita tuttuja kasvoja eturivissä todennäköisesti usein. Samoja kasvoja näkyi Puikkarin pienessä ennakkokuuntelussa ja nyt konsertissa. Osa heistä ajaa läpi Suomen Tähkän ja tämän seurueen perässä.

He tuntevat bändin jäsenet ja toinen toisensa nimeltä. He antavat Tähkälle lahjoja, ostavat I <3 Late paitoja ja Laurin kuvalla varustettuja palapelejä. He tietävät minkä biisin aikana on luvallista nousta seisomaan ja tanssia, vaikka ollaan istumakonsertissa.
 

Koko rivi ympärilläni laulaa ”pidä lujempaa mua kii minä uskon unelmiin ja suuriin lupauksiin”. Työnnän kännykän laukkuuni ja nousen tanssimaan muiden joukkoon. Koko sali nousee.

Elonkerjuun aikaisen Tyttörukka –biisin aikana konserttisali täyttyy kännykän valoista. Tähkä liikuttuu ja toteaakin sekä kitaristi Pastori Kääriäiselle että yleisölle, miten kauniilta valomeri näytti lavalta käsin.

Tähkä vuorottelee koko konsertin ajan taitavasti iloisista, kepeistä tunnelmista koskettaviin tulkintoihin. Kuulemme biisejä niin uudelta levyltä kuin koko Tähkän soolouran ajalta. Välillä pääsemme piipahtamaan myös vuosien taakse Elonkerjuun tunnelmiin sekä tuoreempiin, Vain elämää –tv-ohjelman aikaisiin lauluihin. 

Konsertin jälkeen Tähkä viettää aikaa jokaisen kanssa, joka haluaa häntä jututtaa. Noita aiemmin mainittuja tuttuja kasvoja hän jututtaa pitkään ja syrjässä siten, ettei muut kuule. He keskustelevat Tähkän kanssa miltä uusi levy kuulostaa ja miten keikka on mennyt. Ja jostain mistä minulla ei ole mitään käsitystä. Tähkä keskittyy jokaiseen heistä hetken tai pidemmän. Yritän selvittää, onko Tähkän tutuilla kasvoilla jokin yhteinen nimitys, vastaavasti kuten esimerkiksi Justin Bieberin fanijoukon nimitys ”belieberit”. Sellaista ei ole. Tai sitä ei ainakaan myönnetä. Vaikuttaa siltä, että Tähkä tuo tutuille kasvoilleen lohtua, voimia, iloa ja ilmeisesti jotkut ovat häneen syvästi ihastuneita muussakin kuin musiikillisessa mielessä. Mutta myös Tähkä näyttää saavan heiltä paljon. Turvaa. Tuttuutta. Palautetta. Lauri kohtelee musiikin ystäviään hyvin. Tuttujen kasvojen lisäksi jokainen halukas saa Laurilta henkilökohtaisesti kortin nimmarilla varustettuna. Lauri nappaa minut kainaloonsa, mutta ei vie minua kotiin.

Pitää siis ajaa itse. Yksi tuttu kasvo huikkaa minulle, että minua tullaan siis varmasti jatkossa näkemään Tähkän keikoilla. Nauran, että ei ehkä niin innokkaana kuin he eturivin naiset, mutta joskus varmasti.

Hyppään Miniin. Auto toivottaa minulle hyvää iltaa, varmistaa, että turvavyöni on kiinni ja toteaa, että keli voi olla liukas. Auton ohjeiden vaimennettua soittimesta alkaa kuulua viimeisimmän levyhankintani lempibiisi ”..ja kun lähden niin sut kaikkialla nään”.

Lauri Tähkää pääsee katsomaan ja kuuntelemaan seuraavan kerran Kuopiossa Tahkolla 11.3.2017.

Kuopion musiikkikeskuksen tulevassa ohjelmistossa on pyhäinpäivänä kuullun Tähkän lisäksi vaikka mitä! Ohjelmisto on monipuolinen kaupunginorkesterin sinfoniamusiikista ja tangokuninkaallisista aina rock-musikaaleihin ja stand up -esityksiin. Hyppää mukaan!

Kulttuuriterveisin

Tytti

http://lauritahka.fi/
http://www.kuopionmusiikkikeskus.fi
https://www.tahko.com/fi/

Kansalaisopistolla sai nauraa ja itkeä, eikä kenestäkään tullut naurettava.

Hymy ja nauru tekevät hyvää niin itselle kuin muille. Niinpä uskon, että hymyilemällä ja nauramalla voimme saada aikaan hyviä asioita kehollemme ja mielellemme. Ja nyt naurujoogaan...

  

http://kansalaisopisto.kuopio.fi/fi/etusivu/

Naurujooga A

ajalla 2.10.–30.10.2016 klo 18–19.15.

Ohjaaja: Tuovi Kasurinen 
 

Kansalaisopiston esitteessä kerrotaan näin: "Naurujooga on menetelmä, jonka avulla opitaan nauramista. Naurutuntien aikana huollat kehoasi ja mieltäsi pehmeästi ja hauskasti."

Kuopion Kansalaisopisto Puistokartano.

Odotin koko sunnuntaipäivän nauruintoa täynnä naurujoogatunnin alkua. Kassiini oli pakattu alusta, villasukat ja vesipullo. Jo kotona laitoin päälleni joustavat vaatteet ja huolsin itseni naurukuntoon. Hyppäsin Kantotien pysäkiltä bussiin numero 4 klo 17.27 jolla "körryyttelin" Puistokartanolle.  http://joukkoliikenne.kuopio.fi/

Kantotien bussipysäkki.

Kolmas kerta toden sanoi, kun etsin ovea oikeaan opetusluokkaan. Avattuani oven tiesin, että olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan koska jumppamatot lepäsivät lattialla kuin auringonsäteet. Ilokseni huomasin muitakin osallistujia. Naurujoogaan oli ilmoittautunut 11. Sinä iltana paikalle oli tulla tupsahtanut yhdeksän innokasta naurujoogaajaa. Kuinka ihanaa.

Siniset jumppamatot oli levitetty jo lattialle.

Ensimmäisen naurujooga tuntimme aloitimme sillä, että ohjaaja esitteli itsensä sekä kertoi mistä ja miten kyseinen laji oli saanut alkunsa. Sitten vuorossa oli osallistujien esittelyä, jonka jälkeen ohjaaja kertoi totista asiaa. Sen, että virtsaa voi karata housuihin kun nauretaan. Ohjaaja kehotti käymään vessassa. Moni otti neuvosta vaarin, minä en - otin riskin. Tämä oli asiallista ohjausta, koska ihmisen ponnistaessa, aivastaessa, yskiessä ja nauraessa virtsa voi karata ja se tuntuu monen ihmisen mielestä erittäin kiusalliselta. Vaikkakin virtsaaminen on yhtä luonnollinen asia kuin syöminen, juominen tai nukkuminen.

Naurujooga harjoitukset alkoivat lattiatasolta lempeään tapaan. Sittenpä naurujoogaharjoitukset jatkuivat levollisesti seisoaltaan. Aluksi esittelen muutamia esimerkkejä naurujoogatunnin kulusta. Muun muassa keräsimme ostoskärryihin erilaisia ruokatarvikkeita. Maksoimme ostokset kassalla, laskun saatuamme nauroimme ääneen kuvitteelliselle kassatyöntekijälle. Se oli hauskaa, ja me osallistujat revittelimme ja nauroimme ihan tosissaan kaupan kassalla. Kaikenlaista muutakin hauskaa teimme, esimerkiksi löimme nyrkeillä rintaan ja hohottelimme.  Tervehdimme toisiamme silmiin katsoen ja nauroimme ääneen. Lopuksi nauroimme yhtä soittoa useita minuutteja. Tavoite oli 10 minuuttia, mutta siihen ei päästy. Tunnin lopuksi vuorossa oli venyttelyä ja lämmittävä loppurentoutus.

Tunti kului nopsaan. Koin hyvin miellyttävänä, kun tunnin lopuksi ohjaajamme kyseli tuntemuksiamme. Ne olivat miellyttävät. Itse olin rentoutuneen, hieman uuvahtaneen oloinen pehmeästi ja hauskasti. Tunti oli sitä, mitä esitteessä luvattiin. Siellä opeteltiin nauramaan hauskasti. Vaikka ääneen nauraminen on voimakas tapahtuma ei virtsa kuitenkaan  karannut...

Toinen naurujooga tunti alkoi lupaavasti. Meitä oli tullut paikalle 11 henkilöä, joten joukossamme oli kaksi uutta tulokasta. Mukavaa. Meitä oli yhdeksän naista ja kaksi miestä ja hauskaa oli kuten ensimmäiselläkin kerralla. Esimerkkinä mainitsen, että menimme lattialle istumaan peräkanaa lähekkäin ja soudimme kirkkoveneellä. Sitten retkahdimme toisiamme vasten, päätä painaen toisen rintaa vasten ja nauroimme. Se oli lempeää, mielenkiintoista, turvallista, lämmittävää ja positiivista. Teimme myös avaavia asanoita, venyttelimme, nauroimme ja rentouduimme. Kuulin miten hersyvästi joogatoverit nauroivat. Se tarttui. Nauru on tarttuva lajissaan. Mutta ei meitä kielletty itkemästäkään, onhan nauru ja itku hyvin lähellä toisiaan.

Kolmannen naurujoogatunnin olin poissa. Olin matkoilla. Sain kuitenkin kuulla, että tunti oli ollut hauska ja rentouttava.

Neljäs ja viimeinen kerta oli sitten lokakuun viimeinen sunnuntai. Sisälläni oli pieni haikeuden poikanen. Nytkö se kurssi jo loppuu. Ulkona oli pimeää ja sataa tihkutti vettä. Sisällä Puistokartanossa oli valoisaa ja lämmintä. Meitä osallistujia oli tullut viimeiselle tunnille seitsemän. Ohjaajan vetämä tunti oli taas hauska, rentouttava ja hyvä. Naurettiin, ja hieman tarinoitiin. Se oli iloista kun maattiin päillämme toistemme vatsojen päällä. Olimme kiemurtelevina matoina lattialla ja nauroimme. Mukavasti toverin vatsa hytkyi pääni alla.

Kokonaisuutena kurssi oli hyvä. Se sisälsi neljä ohjauskertaa, oppitunteina 6,66. Kurssimaksu 21 euroa, oli ihan kohtuullinen. Tämä pehmeän lempeä kehonhoitomuoto, mielen ja kehon hyvinvointiin tähtäävä naurujooga sopii mielestäni kaikenikäisille ihmisille. Hengitykseen yhdistetyt venyttävät ja avaavat liikesarjat vaikuttavat kaikkialle kehoon kuten nauraminenkin. Kun, hengitys on liikkeessä mukana se vahvistaa niin syviä kuin ryhtilihaksia. Nauraminen hieroo sisäelimiä ja nauraessa erittyy hyviä hormoneja, endorfiinejä, jotka esimerkiksi lievittävät kipua. Miinuksena koin ko. kurssin lyhyyden.

Mitä koin naurujoogassa, nauraessa. Uupumusta ja virkistymistä nauru uuvutti hyvällä tavalla samalla virkistäen. Samalla tavalla kuin pitkä kävelylenkki tekee. Vatsan alueen lihakset heltyivät rennoiksi, pallea ja kasvot rentoutuivat ja olotilani oli raukea mutta kuitenkin virkeä. Oli hyvä nauraa luvalla, hyvällä tavalla, samalla lailla nauravien ihmisten kanssa. Suosittelen naurujoogaa ilolla, lämmöllä ja sydämeni äänellä. Ohjaaja oli erinomainen, tunnit olivat hauskoja ja nauraa sai sydämen kyllyydestä. Tämä oli siistiä. Naurujoogaan kannattaa tutustua. Ottaa siitä selvää, mitä se on ja mitä se antaa. Naurujoogasta on lupa innostua.

Kiitos kukkia ohjaajalle ja Kansalaisopistolle.

Mies mustissa tennareissa Kuopion Musiikkikeskuksella -Samuli Edelmann

-Mistä tunnistaa Mestarin?

Tätä mietin, kun astun sisään Kuopion Musiikkikeskuksen konserttisaliin. Odottavalla mielin. Kohta lavalle nousee musiikillinen ensirakkauteni. Samalle lavalle, jolla aikanaan sain oman valkolakkini. Myös edelliset konserttitreffimme ovat niiltä ajoilta, yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Mutta tänään lava ei olekaan tyhjä. Nurkkaan on katettu pöytä, jonka ääressä iltamme artisti bändeineen jo rennosti istuu. Vaatimaton ja nöyrä. Mies mustissa tennareissa. - Moi, mun nimi on Samuli. Verhottu mutta kiinteä katse vaeltaa. Pysähtyy välillä kaukaisuuteen. Viivyttelevästi.  Ei ole kiirettä. Vaikka ensisointu on jo kielellä. Aina on hetki läsnäolevalle.

Valot himmenevät. Yleisö hiljenee. Sanat kajahtavat ilmaan riistuttuina. Nurkkapöydän ääreltä. Oman äänen värillä. Kertoen illan ensimmäistä tarinaa.- Aina olen matkalla. Lähdin etsimään. Suunnan hukkasin. Mutta. Rohkeutta en.

Ensimmäisen puoliajan täyttävät Vaiheet. Samulin isän musiikiksi säveltämät Herman Hessen runot ja Shakespearen sonaatit. Vaiheet vuodelta 1997. Kuullostaako houkuttelevalta? Rehellisyyden nimissä. Ei, olisin vastannut, jos asiaa olisi kysytty minulta etukäteen. Tulkinta kuitenkin vaikuttaa ja vakuuttaa. Sanoissa vanhahtava muuttuu soinnuissa ymmärrettäväksi, jonka välispiikit sitovat nykyaikaan. Ihmismieli ja sen suurimmat kysymykset eivät vuosikerroissa vanhene.

Puoliajan alkaessa emme ole kuulleet vielä yhtään tuttua hittiä. Mutta haittaako? Ei. Lasillisen äärellä fiilikset ovat yhä WOW:n ja HOW:n -väliltä. Tulkinta. Se on Se juttu.

Toinen puoliaika tuo lavalle perinteisemmän konserttimeiningin. Tennarien tahtiin vipattavia hittejä vuosien varrelta. Myös jotain yllätystä tulevalta levyltä. Rytmi kiertää viulusta rumpuun. Valot leimuavat. Shamaani huutaa. Estoitta. Yleisö intoutuu ja säkeille tulee kaiku. Täysi tyylillinen vastakohta ensimmäisen puoliajan väkevälle herkkyydelle. Tai oikeastaan ei sittenkään vastakohta. Vaan se, mikä tekee illasta kokonaisen. Sanat ja sävelet kietoutuvat toisiinsa. Vanhaa ja uutta. Konserttikokemuksesta muodostuu elämys. Tällä puoliajalla nessutkin on jo kaivettava esille. - Voit luottaa minuun. Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Se olen minä, joka voin kuivata sun kyyneleet.

Kun konsertin jälkeen astun ulos salista, olen saanut vastauksen kysymykseeni. Olen juuri tavannut Mestarin. Ei tarvitse enää vakuuttua, eikä todistella. Sen tuntee, sen tietää. Samalla sekä nöyrä että vahva. Omat heikkoutensa tunnistava. Itsensä hyväksyvä. Ymmärtävä. Hän, joka viimeiseksi rohkeasti puhuu häpeästä. Pelon viimeisestä tunteesta, jotka estää meitä elämästä. Täyttä elämää. Ajatus kiertää ja ilmaan jää kysymys. Voiko siitä päästää irti?

Hetken hiljaisuus ja Samuli Edelmannin konserttikiertue 2016 päättyy kappaleeseen Väliaikainen.

Kaiken kuullun sulaessa vielä kotonakin pohdimme, onko Samuli ensinnä The Laulaja vai The Näyttelijä? Sieluni kaltainen vai Tappajan näköinen mies? Lopputulema on fifty-fifty. Ensikohtaamisten perusteella.

Tähtipölyä ja Kiitos Samuli. 

Kiitos myös Kuopion Musiikkikeskus. Täydessäkin salissa annoit elämyksellemme tilaa. Tänne on hyvä palata. Kun taas aika on.

*&*

"Tarinoita. Lauluja.Tunteita. Arjen luksusta. Kuka on sinun viihdyttäjäsi?"

http://www.kuopionmusiikkikeskus.fi/web/musiikkikeskus

Treffit Seitsemän jättiläisen kanssa ja After Art

Syksy toi tullessaan Kuopioon ihastuttavan ilmiön: museotreffit (K-18). Treffit ovat jatkoa kesällä 2016 Kuopio Tanssii ja Soi –festivaalin oheisohjelmana järjestetyille taidetreffeille. Treffien järjestäjänä toimii Taidemuseo ja Korttelimuseo. Hiippailimme ystäväni kanssa Kuopion taidemuseoon lauantaina 15.10.2016 pari minuuttia yli kolmen, jolloin museon aulassa oli jo jonossa reilusti yli kolmekymmentä eri ikäistä naista ja miestä rinnassaan sininen tai punainen rintanappi. Suurimmalla osalla tosin oli molemmat. Rintanapin tarkoitus oli viestittää muille, onko halukas löytämään itselleen nais- vai miesseuraa, olipa toivottu seura sitten uusi tuttava, ystävä tai rakastettu. Nappasimme itsellemme napit ja liityimme jonon jatkeeksi.

Taidemuseon treffit alkoivat siten, että meidät jaettiin viiden hengen ryhmiin ja ohjattiin museon toiseen kerrokseen, jossa sijaitsee Kuopion taidemuseon perusnäyttely. Ryhmien siirtyessä yläkertaan, karkasimme ystäväni kanssa hetkellisesti muusta porukasta alakerran näyttelyn päätyyn. Ystäväni halusi, että koen Timo Kokon installaation vahvimmillaan, kun se herää henkiin henkilön astuessa teokseen. Teos oli tehnyt häneen itseensä vaikutuksen, kun hän oli käynyt aikaisemmin museokierroksella yksin. 

Ystäväni neuvoi minua astumaan pimeään tilaan, kun hän jäisi käytävään odottamaan. Tein niin. Astuin teokseen ja samassa ympärilleni tulvi aavistuksen valoa ja alkoi sataa. Sade ropisi ja näkyi himmeästi ympärilläni, mutta pysyin kuivana. Olin lapsuuden mummolassa peltikattoisen mökin ikkunassa jännittämässä yöllä salamoita. Ihana tunne. Ystäväni astui kanssani teokseen. Seisoimme vierekkäin pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi, että eikö tunnukin kuin olisi mummolassa. Hymyilin pimeässä. Kyllä. Siltä se tuntui. Vastahakoisesti jätimme vesisateen ja valossa näkyvät sadepisarat jälkeemme ja juoksimme treffikansan pariin yläkertaan. Vilkaisin juostessa installaation nimeä käytävän seinällä, Momentary Appearance: katharsis. Katharsis.. Se toi mieleen Aristoteleen, johon perehdyin aikoinaan kielitieteen opinnoissani, mutten saanut päähäni mitä se tarkoittaa.

Yläkerrassa ryhmäni oli jo meille annettujen tehtävien parissa. Tehtävät oli jaoteltu siten, että kuhunkin näyttelyn huoneeseen liittyi joitakin kyseisen tilan taiteeseen liittyviä kysymyksiä. Kysymyksiin etsittiin vastauksia ryhmässä samalla ryhmäläisiin tutustuen. Ryhmässäni oli lisäkseni päälle nelikymppinen mies ja kolme iäkkäämpää rouvaa. Rouvat etsivät kiivaasti ensimmäisestä huoneesta von Wrightin taitelijaveljesten teoksia ja maalausta, jossa näkyy Puijon torni. Torni löytyi helposti muutamassa minuutissa. Kannattaa käydä kokeilemassa löydätkö itse! Veljekset tuottivat hiukkasen enemmän päänvaivaa, sillä teosten lisäksi piti löytää veljesten etunimet. Emme löytäneet kaikkia, joten keksimme oman nimen yhdelle veljeksistä. Johan. Hieno nimi, meidän ryhmän mielestä se voisi aivan hyvin olla joku von Wrighteistä. Iltapäivä kului nopeasti teosten parissa, etsien kunkin huoneen taiteesta piippuja, paikkojen nimiä, kaloja ja pohtiessa eri vuosikymmenten taiteen tekniikkaa.

Toisessa näyttelyhuoneessa uskalsimme esittäytyä ryhmäläisillemme kädestä pitäen ja viimeisessä huoneessa vaihdoimme jo tarinoita korkeista paikoista ja porraskävelyn kauhuista aina Puijon portaista, Norjan tuntureiden kautta Rooman Pietarinkirkon kupoliin saakka. Perusnäyttelyn jälkeen siirryimme osuvasti taidemuseon portaisiin kuuntelemaan taidetreffien ohjaajan johdolla oikeat vastaukset tehtäviin. Ryhmämme sai 22 pistettä. Aika hyvin, vaikka en muistakaan maksimimäärää, mikä oli mahdollista saada.

Saapuessamme alakerran Jättilaisten pariin purimme ryhmät ja kukin tutustui mielenkiintonsa mukaan eri teoksiin ja ihmisiin niiden äärellä. Sattuneesta syystä Johanna Väisäsen kierrätysmateriaaleista Minin ympärille rakennettu mediainstallaatio sykähdytti minua, joten noudatin ohjetta ja hyppäsin pikkuruisen auton kyytiin.

Tuttu tunne. Yllättävän paljon tilaa pienissä kuorissa. Otin mukaani myös ystäväni. Hän hyppäsi tottuneesti pelkääjän paikalle, koska ei omaa ajokorttia. Lojuimme hetken Minissä punaisten säkkituolien päällä ja kuuntelimme italialaista musiikkia. Minin katossa näkyi valon leikkejä.

Johanna Väisänen 2015: Natura Morta in movimento

 

En tunnistanut oliko laulaja mies vai nainen, mutta hänen äänestään välittyi surumielisyys ja kaiho. Ehkä hän lauloi onnen etsimisestä eikä ollut vielä tavoittanut sitä. 

Yritin katsoa Minin ikkunasta eteemme avautuvaa maisemaa. Tie oli tasainen ja näytti vievän pois kaupungista. Matkalla maaseudulle. Matkalla kotiin. Joku huusi minulle auton ulkopuolelta, että minun pitäisi ottaa ratista kiinni ja ohjata. Nauroin, että ohjasinhan minä. Se oli helppoa, kun tie oli suora. Mutkissa ohjaaminen on aina vähän vaikeampaa.

 

Minin ratista minut houkutteli pois saippuakuplat. Suurin osa niistä kuoli jo alkumetreillä, mutta muutama pääsi karkaamaan pidemmälle näyttelytilaan. 

Kannattaa käydä tutustumassa millainen Antti Immosen teos löytyy saippuakuplien takaa. Teoksessa yhdistyy niin teräs, saippua, vesi, kuin sähkömoottorit ja tuulettimetkin.

Seitsemän jättiläistä -näyttelyssä on esillä seitsemän eri taiteilijan teoksia. Näyttely on esillä Kuopion Taidemuseossa 28.1.2017 saakka. Mikäli taas treffailu kulttuurin parissa kiinnostaa niin hyppää avoimin mielin mukaan tämän syksyn viimeisille museotreffeille, jotka järjestetään Korttelimuseossa lauantaina 3.12. kello 15.00 alkaen. Treffeille pääsee osallistumaan museon pääsymaksulla. Treffien päätteeksi voi vielä halutessaan jatkaa iltaa jossakin Kuopion ravintolassa. Museo on tavallisesti sopinut jatkopaikan ravintolan kanssa etukäteen.

Me jatkoimme miltei koko porukalla ravintola Introon. Oli mukavaa huomata, että vain muutama kulturelli taidetreffiläinen jatkoi museon sulkeuduttua suoraan omille teilleen. Kaikki ravintola Intron työntekijät eivät kuitenkaan olleet selvästikään varautuneet siihen, että After Art –paikaksi oli valikoitunut heidän ravintolansa. Lyhyen neuvonpidon jälkeen saimme kuitenkin mahdollisuuden ostaa jonkin makean drinkin art-hintaan. Itse kuitenkin päädyin nauttimaan 12 cl italialaista Pinot Grigiota. Pyörittelin kultaista viiniä lasissani ja mietin mitä keskustelimme kyseisestä rypäleestä viiniopettajani johdolla, kun käsittelyssämme oli kesän päätteeksi Ranskan Alsacen alueen viinit. Ranskassa sama rypäle tunnetaan hieman eri nimellä kuin lasissani ollut kuiva, mutta niin raikas ja intensiivisen tuoksuinen juoma.

Mutta rypäleen kotimaasta huolimatta After Art sujui rennoissa tunnelmissa hauskassa seurassa. Lasillisen äärellä oli mahdollisuus tutustua myös sellaisiin henkilöihin, joihin ei ollut kontaktissa aiemmin museossa. Naiseen, joka oli tullut parikymmentä vuotta sitten miehen perässä Savoon, tai mieheen, jonka perhe jännitti miehen veljelle syntyvää ensimmäistä lastenlasta sekä ystävyksiin, joita odotti kotona useampi nelijalkainen. Täytyy sanoa, että Kuopio kaipaa juuri tällaisia sekä kevyesti ohjattuja että vapaamuotoisia tapahtumia, joissa itse kukin pääsee kohtamaan muita ihmisiä kasvotusten ilman, että täytyy pelätä joutuvansa yksin esille vieraan porukan keskelle. Taidetreffit on miellyttävä tapa päästä vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa. Myös siinä tapauksessa, että olet yksi heistä, joka tuntee olonsa kotoisammaksi vaikkapa baarissa, lenkkipolulla tai telkkarin ääressä, kuin museoissa. :)

Deittiterkuin
Tytti

http://taidemuseo.kuopio.fi