Lupa innostua: Lääkärifarssi vaiko pelkästään sukuvika?

Hervoton. Olisi sana, jos yhdellä pitäisi tätä esitystä kuvata. Tuntemukset esityksen ensi-illassa elävät nauruntirskahduksista ääneenhörötykseen, voi ei:hin ja myötähäpeään. Välillä pitää ihan pidätellä itseään. Osallistumasta lavalla käytävään keskusteluun. Myös vieruskaverin selkä nousee penkistä siihen malliin, että arvelen hänenkin purevan kieleensä samasta syystä.

Farssin keskiössä ovat tohtorit Martikainen ja Jortikka. Toinen urallaan nousussa oleva neurologi ja potentiaalinen ylilääkärin vakanssin jatkaja. Kolleega taas enemmän joulukuvaelmasta innostunut peräkammarin poika. Vai oliko sittenkään?

Farssin edetessä selviää, millä laskuopilla 1+1 = 3. Onko Lauri koira, potilas, jotain muuta vai niitä kaikkia? Mikä yhteistä on savolaisella ja hämäläisellä? Kuka oli, missä oli ja kenen kanssa? Naimisissa. Sukulainen. Tai muuten vaan. Kysymyksiin haetaan vastauksia. Mutta vastausten sijaan ilmaan tulvii uusia kysymyksiä. Milloin kenenkin suulla. Kun yksi solmu on selvitetty, on uusi ja tiukempi edessä. Hillitöntä ja paikoin hengästyttävääkin menoa, joka päihittää juonen käänteissään takavuosien saippuaoopperat mennen tullen. Yksinkertaisesti toteutettuna. Sanoilla ja pikkutuhmalla aikuishuumorilla leikitellen. Martikainen ja Jortikka, Kuopion omat Mr Beanit.

Välillä yleisö intoutuu väliaplodeihin. Erityisesti Jortikan improsoolot peittely-yritykset räjäyttävät katsomon spontaanisti. Hetken näyttää, että pokka pettää myös Jortikalta. Mutta ei. Tämä on ammattiteatteria. Ja osana ammattilaisuuteen kuuluu itsehillintä.

Sukuvika oli erinomainen valinta kiireviikon loppukevennykseksi. Helppoa ja kevyttä pintaliitokamaa, josta ei tule edes mieleen etsiä sen syvempiä merkityksiä. Mitä nyt ehkä aasinsiltana taka-alalla käynnistyvä pohdinta oman suvun vioista ja lahjoista. Kotimatkalle päällimmäiseksi tunteeksi jää hymy huulille ja arkihaasteet unohtuvat. Ainakin hetkeksi. Elävä teatteri on aina yhtä hieno kokemus. Hyvässä seurassa tottakai.