Tätä mietin, kun astun sisään Kuopion Musiikkikeskuksen konserttisaliin. Odottavalla mielin. Kohta lavalle nousee musiikillinen ensirakkauteni. Samalle lavalle, jolla aikanaan sain oman valkolakkini. Myös edelliset konserttitreffimme ovat niiltä ajoilta, yli kahdenkymmenen vuoden takaa.
Mutta tänään lava ei olekaan tyhjä. Nurkkaan on katettu pöytä, jonka ääressä iltamme artisti bändeineen jo rennosti istuu. Vaatimaton ja nöyrä. Mies mustissa tennareissa. - Moi, mun nimi on Samuli. Verhottu mutta kiinteä katse vaeltaa. Pysähtyy välillä kaukaisuuteen. Viivyttelevästi. Ei ole kiirettä. Vaikka ensisointu on jo kielellä. Aina on hetki läsnäolevalle.
Valot himmenevät. Yleisö hiljenee. Sanat kajahtavat ilmaan riistuttuina. Nurkkapöydän ääreltä. Oman äänen värillä. Kertoen illan ensimmäistä tarinaa.- Aina olen matkalla. Lähdin etsimään. Suunnan hukkasin. Mutta. Rohkeutta en.
Ensimmäisen puoliajan täyttävät Vaiheet. Samulin isän musiikiksi säveltämät Herman Hessen runot ja Shakespearen sonaatit. Vaiheet vuodelta 1997. Kuullostaako houkuttelevalta? Rehellisyyden nimissä. Ei, olisin vastannut, jos asiaa olisi kysytty minulta etukäteen. Tulkinta kuitenkin vaikuttaa ja vakuuttaa. Sanoissa vanhahtava muuttuu soinnuissa ymmärrettäväksi, jonka välispiikit sitovat nykyaikaan. Ihmismieli ja sen suurimmat kysymykset eivät vuosikerroissa vanhene.
Puoliajan alkaessa emme ole kuulleet vielä yhtään tuttua hittiä. Mutta haittaako? Ei. Lasillisen äärellä fiilikset ovat yhä WOW:n ja HOW:n -väliltä. Tulkinta. Se on Se juttu.
Toinen puoliaika tuo lavalle perinteisemmän konserttimeiningin. Tennarien tahtiin vipattavia hittejä vuosien varrelta. Myös jotain yllätystä tulevalta levyltä. Rytmi kiertää viulusta rumpuun. Valot leimuavat. Shamaani huutaa. Estoitta. Yleisö intoutuu ja säkeille tulee kaiku. Täysi tyylillinen vastakohta ensimmäisen puoliajan väkevälle herkkyydelle. Tai oikeastaan ei sittenkään vastakohta. Vaan se, mikä tekee illasta kokonaisen. Sanat ja sävelet kietoutuvat toisiinsa. Vanhaa ja uutta. Konserttikokemuksesta muodostuu elämys. Tällä puoliajalla nessutkin on jo kaivettava esille. - Voit luottaa minuun. Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Se olen minä, joka voin kuivata sun kyyneleet.
Kun konsertin jälkeen astun ulos salista, olen saanut vastauksen kysymykseeni. Olen juuri tavannut Mestarin. Ei tarvitse enää vakuuttua, eikä todistella. Sen tuntee, sen tietää. Samalla sekä nöyrä että vahva. Omat heikkoutensa tunnistava. Itsensä hyväksyvä. Ymmärtävä. Hän, joka viimeiseksi rohkeasti puhuu häpeästä. Pelon viimeisestä tunteesta, jotka estää meitä elämästä. Täyttä elämää. Ajatus kiertää ja ilmaan jää kysymys. Voiko siitä päästää irti?
Hetken hiljaisuus ja Samuli Edelmannin konserttikiertue 2016 päättyy kappaleeseen Väliaikainen.
Kaiken kuullun sulaessa vielä kotonakin pohdimme, onko Samuli ensinnä The Laulaja vai The Näyttelijä? Sieluni kaltainen vai Tappajan näköinen mies? Lopputulema on fifty-fifty. Ensikohtaamisten perusteella.
Tähtipölyä ja Kiitos Samuli.
Kiitos myös Kuopion Musiikkikeskus. Täydessäkin salissa annoit elämyksellemme tilaa. Tänne on hyvä palata. Kun taas aika on.
*&*
"Tarinoita. Lauluja.Tunteita. Arjen luksusta. Kuka on sinun viihdyttäjäsi?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti