Lupa innostua - vapaaehtoistyöstä!

Miksi ihmeessä joku tekisi vapaaehtoistyötä, ilmaiseksi? Eikö se vain vie aikaa ja stressaa?

Tapaamani vapaaehtoistyöntekijät kertovat, että vapaaehtoistyö on ihan jotain muuta. Kysyimme heiltä vapaaehtoisten virkistysristeilyllä, mikä vapaaehtoistoiminnassa tuottaa heille iloa:

                      ”Vapaaehtoistoiminnassa saa enemmän itse kuin voi antaa”

                      ”Mielen virkeyttä! Mukavaa yhdessäoloa!”

                      ”Sisältöä arkeen”

                      ”Iloa molemmille”

                      ”Vapaaehtoistyö aiheuttaa riippuvuutta” vapaaehtoistyöstä

                      ”Hyvät kaverit”

Näen itse vapaaehtoisuuden palkattomana, hyvää mieltä tuottavana toimintana. Vapaaehtoistoiminnassa voi itse päättää, millaiseen vapaaehtoistoimintaan sitoutuu ja kuinka pitkäksi ajaksi. Unelmatyötä siis! Osa vapaaehtoisista haluaa tehdä vapaaehtoistyötä kerran vuodessa esimerkiksi tapahtuma-avustajana. Toiset vapaaehtoisista antavat aikaansa muille joka viikko. Omien taitojen ja osaamisen antaminen muille luo mielihyvää ja tuo itsevarmuutta. Saattavatpa uudet taidot ja kontaktit auttaa myös työnhaussa ja opiskelussa. Voipa vapaaehtoisuudella olla muitakin vaikutuksia, katso YouTube:sta!

Missä vapaaehtoistyötä voi tehdä?

Tukipilari on paikallisten vammais- ja kansanterveysyhdistysten yhteistyöorganisaatio. Tukipilari välittää vapaaehtoisia paikallisiin vammais- ja kansanterveysyhdistyksiin.

Mikäli olet kiinnostunut vapaaehtoistyöstä, ota meihin yhteyttä: 

tukipilari.fi –osoitteen kautta 

tai ota yhteys Minnaan: minna.mielonen@tukipilari.fi tai 040 557 4646.  

Voit myös ottaa suoraan yhteyttä vammais- ja kansanterveysjärjestöihin

(tukipilari.fi -osoitteessà työparit) ja sopia vapaaehtoistyön raameista yhdessä yhdistyksen kanssa.

Ota Tukipilariin rohkeasti yhteyttä!

Terveisin,

Tukipilarin väki

tukipilari.fi

Facebook.com/Tukipilari

Twitter: @tukipilari

Instagram: tukipilari

Kylmään syliin! Lupa Innostua.

Kun elämässä on jotain hyvää ja vaikka se hyvä on kylmää, sen puolesta kannattaa olla äänessä. Itse innostuin avannon kylmästä sylistä >kymmenen vuotta sitten. Talviuinti on kiireetöntä nautiskelua ja olen sitä mieltä, että siihen kannattaa perehtyä. Ja, vaikkapa innostua.

Harrastan talviuintia. Olen ollut koukussa siihen jo reilut kymmenen vuotta. Kerron omia kokemuksiani talviuinnista. Miten se on vaikuttanut kehooni, terveyteeni ja hyvinvointiini. Onko talviuinnilla ollut ennaltaehkäisevää vaikutusta esim. flunssatauteihin? Miksi uin useiden talviuimareiden kanssa hyisessä vedessä?

Kaikki sai alkunsa vuonna 2005. Sain vanhalta tuttavaltani kuulla talviuinnin hyvistä vaikutuksista. Kävin muutaman kerran pulahtamassa avannossa, mutta sairastuin flunssaan ja se jäi siltä osin siihen. Aloitin talviuinnin kuitenkin uudestaan vuonna 2006. Kesällä aloittamaani uintia jatkoin syksyyn ja siitä sitten talveen. Vesi ei tuntunut järven jäätyessäkään kylmälle, kun vesi asteittain viileni syksyn kuluessa ja uin päivittäin. Pitkiä matkoja. Pitkiä aikoja. Niinpä totuin viilenevään veteen.

Alkuun uin todella pitkiä matkoja, jopa 10 - 15 - 20 minuuttia vielä lokakuussa. Myöhemmin vähensin uintiaikaa, koska pitkä uiminen viileässä vedessä aiheutti uupumusta. Keho ehti viilentyä kylmässä vedessä jo liikaa. Oli hitaanpuoleinen olotila ja palelin pitkään uimisen jälkeen.

Jatkoin talviuintia päivittäin pienin pyrähdyksin. Aloin huomata muutoksia ihossa ja kehossa. Iho rupesi hehkumaan ja järvivedellä oli myös ihoa pehmentävä vaikutus. Tosin itse joudun iholleni käyttämään kosteuttavia voiteita päivittäin. Myös laihduin. Se johtui siitä, että kun oleilin pitkään kylmässä vedessä, niin elimistöni joutui tekemään uinnin jälkeen runsaasti töitä kehoni lämmittämiseen. Siihen kului energiaa. Myös muita hyviä vaikutuksia elimistössäni huomasin; siihen jäi koukkuun, pulssi hidastui, kivut lievittyivät, yöuneni laatu parani, palauduin lenkkeilyn jälkeen nopeasti ja kylmällä vedellä oli hämmästyttävän piristävä vaikutus. Kun muilla kanssa ihmisillä oli flunssa, en siihen sairastunut. Aamu-uinti se vasta poikaa oli. Se piristi niin, että huonostikin nukutun yön jälkeen olo oli töissä virkeä koko työpäivän ajan. Kuitenkin tulee muistaa, että talviuinnin vaikutukset ovat erilaisia eri ihmisillä.

Pitkällä aikavälillä en enää ole reagoinut niin voimakkaasti talviuinnin vaikutuksiin. Elimistö tottuu kaikkeen. Kyllä se edelleen koukuttaa, piristää ja hoitaa ihoa sekä pitää pienet flunssat poissa. Tosin olen sairastanut vain viisi flunssaa 10 vuoden aikajanalla. Kipua se lievittää tehokkaasti. Kaiken edellä mainitun tekevät elimistöstä vapautuvat hormonit - kortisoli ja endorfiinit.

Harrastuksena pidän talviuinnista, avannon kylmään syliin on ihanaa laskeutua. Sen syleily ja suudelma houkuttelevat, koukuttavat ja karaisevat. Yleisesti ottaen talviuimarit ovat karaistuneita ihmisiä - heitä harvoin paleltaa. Muutamat talviuimarit ovat pitkiä aikoja avannossa. Toiset taas viipyilevät uinnin jälkeen laiturilla uima-asussa jutellen uintikaverille. Jotkut taas kastelevat päänsä. Itse en tee mitään näistä ja uin aina pipo päässä.

Talviuinti ei ole terapiaa - ja se tulee tiedostaa. Sillä voi olla terveyttä edistävä ja ennalta ehkäisevä vaikutus, mutta se ei ole terapiaa. Masentuneelle ihmiselle en suosittelisi talviuintia. Sydän ja verisuonisairauksia potevien pitää ensin käydä lääkärin pakeilla ennekuin pulahtavat avantoon. Nimittäin joka kerta, kun itse laskeudun avantoon, henki salpaantuu ja sydän tykyttää kuin se kuulu lampaansaparo. Nämä oireet tasaantuvat hyvin pian jo avannossa ollessani. Talviuinti kysyy luonnetta, ihan kaikki ihmiset eivät pysty pulahtamaan kylmään veteen. Flunssaa potevana en mene avantoon. Uinnin jälkeen kuivaan itseni hyvin ja pukeudun lämpimästi. Kotiin tultuani huollan uintivarusteet hyvin seuraavaa kertaa varten ja juon uintikahvit tai ruokailen.

Talviuinti on mun juttu!

Kuvat: Kirveslahdelta Petosen talviuimareiden uintipaikasta. Alla olevissa kuvissa mukana Jorma, Pentti ja Pirjo.

Petosen talviuimareita Kirveslahdella, Jorma petkeleen ja Pentti harjan varressa.

Näin he pitävät huolta meidän jokaisen turvallisuudesta. Jäät on hakattava ja harjattava pois laiturilta ettei ole liukasta.

Hyvinvointilähettiläs Pirjo laskeutuu avannon kylmään syliin. Yhdestoista vuosi pyörähti käyntiin talviuinnin parissa.

Avannossa pipo päässä, tossut jalassa, hanskat kädessä ja tietysti uimapuku.

Tämä on se mukavin hetki kun alkushokki on ohitse. Enää ei henkeä salpaa ja sydämen lyönnit ovat tasaantuneet.

Jäät ovat laiturista hakattu petkeleellä ja nyt on harjaamisen vuoro. Pentti asialla. Petosen talviuimareiden uintipaikka on nyt hyvin huollettu.


http://www.kuopiontalviuimarit.fi/

https://www.facebook.com/Petosentalviuimarit/

Nouse lempi kerran vielä

Pitipäs sattua. Helsingin Sanomat julkaisi aukeaman haastattelun Kotona katveessa Leea Klemolasta samana päivänä (19.11. 2016) kun minulla on lippu Vaimoni Casanova -esitykseen Kuopion kaupunginteatterissa.
"Maakuntateatterissa on myös paljon hyvää. Helsinki -keskeisyys vain peittää sen helposti näkyvistä", sanoo Leea Klemola. Kuopioon häntä vetää rauha ja vapaus. Klemolasta on ihmeellistä se, kuinka tavattoman tietämättömiä helsinkiläiset voivat muusta Suomesta olla. "Helsinki ei ole sivistyksen huippu."
Vaimoni Casanovan päähenkilö on Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen), 60 -vuotias näyttelijä, joka palaa kahden vuoden sairauslomalta töihin. Poissa on status, tilalla häpeä ja syytös seksuaalisesta häirinnästä. Kipinä on kadonnut, mutta jäljellä ovat himo ja rakkauden kaipuu, huomionkipeys. Että saisi astua omassa elämässään vielä kerran niinku elämänvirtaan.
Teatterilla odottaa kahden hengen näytelmä, jossa Lalla esittää  Casanovaa.
Taattua Klemolaa: pääosassa on himo, on roisia huumoria, alastomuutta, on kirosanoja ja ronskia kielenkäyttöä. Mutta sen takana - sekin taattua Klemolaa - naamiot, joiden alla minuutta nakertaa epätäydellisyys, armottomuus itseä kohtaan, pelko yksinjäämisestä, haavoittuvuus vanhenevasta kropasta. Voisiko minustakin vielä sanoa jotain? Hyvää.
Lavalla ovat komedia ja tragedia samaan aikaan. Kuoleman kasvot kurkkivat  taustalla koko ajan. Siksi myös alastomuus.
"Mulla on aina joku alasti näyttämöllä. Varmaan sen takia, että se kuolevainen ruumis on kaiken lähtökohta", Klemola sanoo. Tästä kumpuaa myös esityksen huumori, ei tyhjännauramisesta.
Leea Klemolaa vetää Kuopioon myös lavastaja Erkki Saarainen, joka on lavastanut kaikki Klemolan näytelmät, sekä näyttelijät Miko Kivinen, Seija Pitkänen sekä Annukka Blomberg.
Seija Pitkäsen suoritus salpaa hengen. Hänen joka solussaan on kipu, pettymys ja kaipuu. Puheen runsasta "vittusaatanaa" ei edes huomaa. Miten muuten Kyllikki sanoittaisi riipivää henkistä ja fyysistä kipua? Latteudet ja kaunokieli eivät tällä kertaa riitä.

Klemola on tähän asti "valvonut" kaikki esitykset. Nyt hän pitää paussia. Kaikki kuopat, joihin esitys voisi vajota, ovat jo tuttuja.
Maakuntateatterilla on Helsinki -keskeisyydessä tietty leima. "Tehdäänhän niissä paljon paskaakin. Niin kuin Helsingissäkin. Mutta Helsingissä se on paketoitu nätimmin", Klemola sanoo.
Paitsi että meillä Kuopiossa ei tehdä paskaa. Ei ole koskaan tehty.
Ei täällä sokeita olla.

WILHELMIINA HONKANEN

Kirjoittaja on viestintäpäällikkö (el.) sekä kaupungin hyvinvointilähettiläs.


Vaimoni Casanova. Kuopion kaupunginteatterissa maaliskuuhun 2017 saakka.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola.
Näyttelijät: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen. Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi.

Kuva: Sami Tirkkonen
Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) vas., Antero Jokinen (Miko Kivinen) sekä Maaria Saarikettu (Meri-Maija Näykki.

Hyppäys keskelle kylmää kauneutta

Kuopio kylpee latteassa harmaudessa kun astelen kohti VB-valokuvakeskusta. Lumiverhoilun saanut rakennus toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.
Ripustan naulakkoon ajatukset ja kiireet. Valokuvanäyttelyyn mennessä kannattaakin varata kosolti aikaa, jotta voi rauhassa nauttia teosten annista.
Tällä hetkellä näyttelysaleihin on ripustettuna Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista – näyttelyt.
Revontulia ja jäälohkareita Sammallahden kuvissa on pohjoisia ja arktisia alueita Saamenmaalla, Alaskassa ja Huippuvuorilla.
Pimeyden ja kylmyyden rinnalla kuvissa on valoisuutta ja lämpöä. Luonto tarjoaa tähtitaivaan ja revontulet. Tuvan akkunoista kajastaa lämpöinen kajastus. Kuinka pieni ihminen onkaan suuren ja mahtavan luonnon äärellä.

Onkohan luontoäiti ollut mukana juonessa MacKenzien kanssa, niin huolellinen sommittelu hänen kuvissa on. Kuvaaja on luonut maisemista kuin mielikuvitusmaailmoja, joissa jopa kivet ja kalliot ovat suloisia. MacKenzie on löytänyt satumaisuutta Islannin lisäksi ihan Helsingistäkin.Onko meille pohjoisen asukeille luonto jopa itsestäänselvyys vai osaammeko arvostaa sen ihmeellistä kauneutta?

Kirsi MacKenzien ja Pekka Sammallahden, kahden rautaisen ammattikuvaajan, luontokuvia katsellessa silmät ja sielu lepäävät. He ovat olleet pakahduttavien luonnonilmiöiden ja maisemien äärellä. Tekee mieli hypätä valokuvien sisälle hengittämään kuvaushetken pakkasen kirpakkuutta.


Valokuvaajat ovat luoneet tunnelmaltaan vahvoja ja väkeviä luontokuvia, jotka heräävät henkiin kertomaan tarinoitaan. Mieleeni kumpuaa huolestuneisuutta ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vaikutuksesta luontoon.
Säilyykö nämä maisemat myös tulevaisuuteen?

VB-valokuvakeskus on historiallinen rakennus.
Olen käynyt valokuvakeskuksessa kerran aiemmin. Katsoin lokakuussa Meeri Koutaniemen Siirtymiä – Transitions – näyttelyn, jossa pääosassa olivat ihmiset. Nyt makusteltavina oli siis luontokuvia. Tarjonta on hienon monipuolinen.





VB-valokuvakeskus on entinen valokuvaamo, jossa on rauhallinen tunnelma. Näyttelysaleissa on maalatut puulattiat ja kauniita takkoja. Leivinuunin päällä pyörii sarja komeita maisemakuvia.
Valokuvakeskuksessa voi samalla myös tutustua vanhoihin valokuvauskoneisiin. Puoti pursuaa kirjoja, postikortteja sekä sisustustuotteista ja lahjatavaraa. Jos tykästyit Kirsi Mackensien kuviin, voit puodista ostaa niitä julisteina kotiin.

VB-valokuvakeskus on saanut nimensä Victor Barsokevitschilta (1863-1933). Barsokevitschin valokuvaamo toimi rakennuksessa vuodesta 1894. 10 vuotta aiemmin Victor Barsokevitschin tuleva puoliso oli jo perustanut oman valokuvaamonsa Kuopioon. Adéle Sallin (1857-1944) ja Victor Barsokevitsch avasivat valokuvaamon Barsokevitschin nimissä, koska tuolloin ei naimisissa oleva nainen voinut omistaa liikeyritystä.

Victor Barsokevitsch kuvasi lasilevyille silloista Kuopiota joka eli suuria kehittymisen ja kasvun aikoja. Hän oli tuolloin yksi Suomen tunnetuimmista valokuvaajista. Runsas lasilevykokoelma on nykyään Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkistoissa. Adéle Sallinin kuvaamon ajoilta on säilynyt muutamia kymmeniä visiittikorttikuvia, muun muassa Minna Canthin rintakuva. Barsokevitschit asuivat talossa vuoteen 1927 saakka.



Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista 8.1.2017 saakka VB-valokuvakeskuksessa, Kuninkaankatu 14-16.

http://vb-valokuvakeskus.fi/

Lääkärifarssi vaiko pelkästään sukuvika?

Hervoton. Olisi sana, jos yhdellä pitäisi tätä esitystä kuvata. Tuntemukset esityksen ensi-illassa elävät nauruntirskahduksista ääneenhörötykseen, voi ei:hin ja myötähäpeään. Välillä pitää ihan pidätellä itseään. Osallistumasta lavalla käytävään keskusteluun. Myös vieruskaverin selkä nousee penkistä siihen malliin, että arvelen hänenkin purevan kieleensä samasta syystä.

Farssin keskiössä ovat tohtorit Martikainen ja Jortikka. Toinen urallaan nousussa oleva neurologi ja potentiaalinen ylilääkärin vakanssin jatkaja. Kolleega taas enemmän joulukuvaelmasta innostunut peräkammarin poika. Vai oliko sittenkään?

Farssin edetessä selviää, millä laskuopilla 1+1 = 3. Onko Lauri koira, potilas, jotain muuta vai niitä kaikkia? Mikä yhteistä on savolaisella ja hämäläisellä? Kuka oli, missä oli ja kenen kanssa? Naimisissa. Sukulainen. Tai muuten vaan. Kysymyksiin haetaan vastauksia. Mutta vastausten sijaan ilmaan tulvii uusia kysymyksiä. Milloin kenenkin suulla. Kun yksi solmu on selvitetty, on uusi ja tiukempi edessä. Hillitöntä ja paikoin hengästyttävääkin menoa, joka päihittää juonen käänteissään takavuosien saippuaoopperat mennen tullen. Yksinkertaisesti toteutettuna. Sanoilla ja pikkutuhmalla aikuishuumorilla leikitellen. Martikainen ja Jortikka, Kuopion omat Mr Beanit.

Välillä yleisö intoutuu väliaplodeihin. Erityisesti Jortikan improsoolot peittely-yritykset räjäyttävät katsomon spontaanisti. Hetken näyttää, että pokka pettää myös Jortikalta. Mutta ei. Tämä on ammattiteatteria. Ja osana ammattilaisuuteen kuuluu itsehillintä.

Sukuvika oli erinomainen valinta kiireviikon loppukevennykseksi. Helppoa ja kevyttä pintaliitokamaa, josta ei tule edes mieleen etsiä sen syvempiä merkityksiä. Mitä nyt ehkä aasinsiltana taka-alalla käynnistyvä pohdinta oman suvun vioista ja lahjoista. Kotimatkalle päällimmäiseksi tunteeksi jää hymy huulille ja arkihaasteet unohtuvat. Ainakin hetkeksi. Elävä teatteri on aina yhtä hieno kokemus. Hyvässä seurassa tottakai.

Lisätietoja:http://kuopionkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto/sukuvika  

kuopionkaupunginteatteri.fi

Kallaveden Helmi

Kuopion kaupunginteatteri yövalaistuksessaan

Jos elämälläni olisi taustamusiikki...

Olisi aika hupaisaa, jos arjen tohinoiden taustalla raikaisi sellainen tunnelmaa värittävä ääniraita, kuin elokuvissa. Kun arki rullaisi leppoisasti omalla painollaan, musiikki olisi levollisen sävyistä. Kun huomaisi olevansa myöhästymäisillään bussista, muuttuisi sävy jännittäväksi ja rauhoittuisi vasta, kun tarinan päähenkilö olisi viime hetkellä hypännyt lähdössä olevaan joukkoliikennevälineeseen.

Olen saanut luvan toimia klassiseen musiikkiin aiemmin vähemmän perehtyneenä koehenkilönä kahdessa Kuopion kaupunginorkesterin konsertissa marras-joulukuun aikana. Tähän liittyen päätin tutustua hieman ennakkoon siihen, mitä on luvassa. Laitoin youtubesta raikumaan tulevien konserttien teoksia, jotta korvat vähän tottuisivat muuhunkin kuin radiossa soiviin hitteihin.

Kuopion kaupunginorkesteri

Tulevien konserttien ohjelmistossa oli liuta vaikeita ties minkä kielisiä sanoja ja nimiä, joita en osaa lausua (ja kirjoittaakin vain mallista katsomalla). Päätin aloittaa turvallisesti Kurkikohtauksella näytelmästä Kuolema. Synkästä nimestä huolimatta turvalliseksi valinnan teki Sibelius, joka tuon teoksen oli säveltänyt. Ei huono. Sibeliuksesta siirryin rohkeasti niihin vaikeammin lausuttaviin, kuten Antón García Abrilin ”Canziones e Danzas para Dulcinea”. Seuraava säveltäjä Prokofjev kalskahti tutulta nimeltä, joskin häntäkään tuskin naamasta tunnistaisin, jos tulisi kadulla vastaan.

Kuten arvata saattaa, ei yhdenkään kuuntelemani ”biisin” kertosäe (jos sellaista klassisessa musiikissa yleensä onkaan) jäänyt kertakuuntelulla päähän raikumaan. Eikä varmasti ole tarkoituskaan. Ensimmäisenä mieleen tulivat vahvasti vanhat Suomi-filmit. Sibeliusta kuunnellessa ei voinut välttyä näkemästä Tauno Paloa kirmaamassa Ansa Ikosen perässä pitkin metsäpolkua ja viimehetkellä tarttumasta käsipuoleen, kun epätoivoinen naisriepu meinaa syöksyä dramaattisesti kalliolta järveen.

Tsaikovskin (tuttu mies!) sinfonia no:1 oli pitkä. Sen aikana siivosin keittiön ja vein paljon sikin sokin lojuvia tavaroita paikoilleen. Pitkäveteinen se ei missään nimessä ollut. Jotenkin arkisille kotitöille tuli sellainen hyvä rytmi, että ne soljuivat eteenpäin kuin itsestään. Dramaattisimman kliimaksin kohta osui siihen hetkeen, kun viime sekunnilla estin kaurapuuroa kiehumasta hellalle. Mahtipontisen musiikin siivittämänä tunsin itseni suorastaan sankariksi.

Ehkäpä jatkossakin silloin tällöin rytmitän eloani klassisen musiikin tahtiin. Mielenkiinnolla odotan lähestyviä konsertteja. Yksi havaintoni oli se, että on aika vaikeaa antaa millekään musiikille kotioloissa sen ansaitsema arvostus eli pysähtyä istumaan ja vain kuuntelemaan. Konserttisalissa en muuta voi, kuin pysähtyä ja antaa musiikin puhua puolestaan.

http://www.kuopionkaupunginorkesteri.fi/
www.kuopionmusiikkikeskus.fi

Vie vaan mut kotiin Lauri Tähkä

Pyhäinpäivä. Istun Kuopion Musiikkikeskuksen suuressa, punapyökkisellä puulla kuorrutetun konserttisalin permannolla eturivissä ja kuuntelen vasemmalla puolella vieressäni istuvan naisen itkua ja niistämistä. Lauri Tähkä laulaa lavalla ”..mee sun luojalles kertomaan.. Minun, sinä olet minun..” ja nainen itkee ääneen. Katson yläparvelle, missä naiset huojuvat seisten musiikin tahdissa. Hetkeä ennen he tanssivat iloisina. Permannolla se ei onnistu samalla tavalla. Nojaan oikealle kauemmas niiskuttajasta ja ajattelen, että minua et Late ainakaan itketä.

Kuuntelen laulun sanoja ja mietin miten taitavasti ja herkästi Tähkä kiukuttelee Luojalle. Suurin osa Tähkän sanoituksista sisältää hienoja metaforia ja monitulkintaisuutta, vaikka äkkiseltään kaikissa hänen lauluissa vain joko rakastetaan tai vihataan rajusti.

Itseasiassa Tähkä toteaa konsertissa itsekin, että laulujen tematiikka on jatkuvasti sama: joko koko elämä on aivan p*rseestä tai sitten sitä on umpirakastunut ja hurmiossa.

Välillä Tähkä jää kertomaan tarinoita mikkiin, aloittaa laulamaan ja puhuu taas kesken laulun väliin. Hän on hauska. Ja hyvässä kunnossa. Tähkä käyttää koko lavaa hyödykseen, tanssii, hyppii, juoksee, kiipeilee ja laulaa samalla. Hänen on pakko treenata paljon, jotta jaksaa kiertueella. Todennäköisesti hän ei treenaa vastaavalla tavalla kuin konserttisalin portaikossa seisova raamikas järjestyksenvalvoja, mutta treenaa silti. Ehkä Tähkä juoksee paljon. Lavalla ainakin.

Vilkaisen ystävääni, jonka puoleen nojauduin ja näen sen saman ilmeen, jonka olen nähnyt niin monta kertaa aiemminkin. Istun sellaisten naisten rivissä, joille Lauri Tähkä on selkeästi tärkeä. Tämä on tullut minulle tosin selväksi jo aiemmin, kun kohtasin Tähkän ensimmäistä kertaa pari kuukautta taaksepäin. Olin töissä ärsyyntyneenä siitä, että kielistudion tekniikka petti taas. Kymmenen minuutin tenttiin oli mennyt jo puolitoista tuntia aikaa.

Purin hampaita yhteen, kun juoksin kielistudiosta avokonttoriin hakemaan pöydältäni ulkoista kovalevyä. Kännykkäni vilkkui pöydällä. Näytössä luki ”tuntematon numero”. En vastaa niihin koskaan. Päätän kuitenkin nyt tehdä poikkeuksen ja purkaa ärsyyntymiseni lehtimyyjään toteamalla, ettei tarvitse soitella, koska minulla on telemarkkinointikielto edelleen voimassa ja mulla on kiire saada tenttejä ulos studiosta. Tiuskaisen etunimeni puhelimeen ja langan toisessa päässä kuuluu ystävällinen ”Tähkän Lauri tässä terve..” Tajuan ottaa hymyn kasvoilleni, sehän kuuluu äänestä, ja sanon ”no moiiii” aivan liian kimeällä äänellä.

Tajuan samalla sekunnilla miksi Tähkä soittaa. Syy on konserttisalissa vieressä istuvan ystäväni, joka pakotti minut osallistumaan elokuussa Novan kilpailuun, jossa voi voittaa Tähkän uuden levyn live-ennakkokuuntelun. Ystäväni maksimoi omat mahdollisuutensa osallistumiseen pyytämällä (pakottamalla) mahdollisimman monia, jotka ottaisi hänet aveciksi, osallistumaan kilpailuun. Kilpailussa piti kertoa itselle merkittävin Tähkän biisi ja perustella se.


Mietin onkohan hän lukenut oikeasti perusteluni ja hetken jo toivon, että ei. Tähkä kysyy, nähdäänkö parin päivän päästä Puikkarissa Vien sut täältä kotiin -levyn ennakkokuuntelussa. Sihinää. Hän nauraa paistavansa puhelun lomassa suppilovahveroita. Osuvaa. Lempibiisini oli Polte.


Lupaan ilmaantua Puikkariin ja mietin perustelujani sulkiessani puhelinta. Biisi muistuttaa minua miehestä, jonka luulin olevan elämäni rakkaus. Hän olikin epäluotettavin ja epärehellisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Surullista ja satuttavaa. 

Loppuunmyydyssä konserttisalissa Tähkä käy katsellaan läpi lavan edustan ja toteaa mikkiin, että on mukava nähdä tuttuja kasvoja. Hän näkee noita tuttuja kasvoja eturivissä todennäköisesti usein. Samoja kasvoja näkyi Puikkarin pienessä ennakkokuuntelussa ja nyt konsertissa. Osa heistä ajaa läpi Suomen Tähkän ja tämän seurueen perässä.

He tuntevat bändin jäsenet ja toinen toisensa nimeltä. He antavat Tähkälle lahjoja, ostavat I <3 Late paitoja ja Laurin kuvalla varustettuja palapelejä. He tietävät minkä biisin aikana on luvallista nousta seisomaan ja tanssia, vaikka ollaan istumakonsertissa.
 

Koko rivi ympärilläni laulaa ”pidä lujempaa mua kii minä uskon unelmiin ja suuriin lupauksiin”. Työnnän kännykän laukkuuni ja nousen tanssimaan muiden joukkoon. Koko sali nousee.

Elonkerjuun aikaisen Tyttörukka –biisin aikana konserttisali täyttyy kännykän valoista. Tähkä liikuttuu ja toteaakin sekä kitaristi Pastori Kääriäiselle että yleisölle, miten kauniilta valomeri näytti lavalta käsin.

Tähkä vuorottelee koko konsertin ajan taitavasti iloisista, kepeistä tunnelmista koskettaviin tulkintoihin. Kuulemme biisejä niin uudelta levyltä kuin koko Tähkän soolouran ajalta. Välillä pääsemme piipahtamaan myös vuosien taakse Elonkerjuun tunnelmiin sekä tuoreempiin, Vain elämää –tv-ohjelman aikaisiin lauluihin. 

Konsertin jälkeen Tähkä viettää aikaa jokaisen kanssa, joka haluaa häntä jututtaa. Noita aiemmin mainittuja tuttuja kasvoja hän jututtaa pitkään ja syrjässä siten, ettei muut kuule. He keskustelevat Tähkän kanssa miltä uusi levy kuulostaa ja miten keikka on mennyt. Ja jostain mistä minulla ei ole mitään käsitystä. Tähkä keskittyy jokaiseen heistä hetken tai pidemmän. Yritän selvittää, onko Tähkän tutuilla kasvoilla jokin yhteinen nimitys, vastaavasti kuten esimerkiksi Justin Bieberin fanijoukon nimitys ”belieberit”. Sellaista ei ole. Tai sitä ei ainakaan myönnetä. Vaikuttaa siltä, että Tähkä tuo tutuille kasvoilleen lohtua, voimia, iloa ja ilmeisesti jotkut ovat häneen syvästi ihastuneita muussakin kuin musiikillisessa mielessä. Mutta myös Tähkä näyttää saavan heiltä paljon. Turvaa. Tuttuutta. Palautetta. Lauri kohtelee musiikin ystäviään hyvin. Tuttujen kasvojen lisäksi jokainen halukas saa Laurilta henkilökohtaisesti kortin nimmarilla varustettuna. Lauri nappaa minut kainaloonsa, mutta ei vie minua kotiin.

Pitää siis ajaa itse. Yksi tuttu kasvo huikkaa minulle, että minua tullaan siis varmasti jatkossa näkemään Tähkän keikoilla. Nauran, että ei ehkä niin innokkaana kuin he eturivin naiset, mutta joskus varmasti.

Hyppään Miniin. Auto toivottaa minulle hyvää iltaa, varmistaa, että turvavyöni on kiinni ja toteaa, että keli voi olla liukas. Auton ohjeiden vaimennettua soittimesta alkaa kuulua viimeisimmän levyhankintani lempibiisi ”..ja kun lähden niin sut kaikkialla nään”.

Lauri Tähkää pääsee katsomaan ja kuuntelemaan seuraavan kerran Kuopiossa Tahkolla 11.3.2017.

Kuopion musiikkikeskuksen tulevassa ohjelmistossa on pyhäinpäivänä kuullun Tähkän lisäksi vaikka mitä! Ohjelmisto on monipuolinen kaupunginorkesterin sinfoniamusiikista ja tangokuninkaallisista aina rock-musikaaleihin ja stand up -esityksiin. Hyppää mukaan!

Kulttuuriterveisin

Tytti

http://lauritahka.fi/
http://www.kuopionmusiikkikeskus.fi
https://www.tahko.com/fi/

Kansalaisopistolla sai nauraa ja itkeä, eikä kenestäkään tullut naurettava.

Hymy ja nauru tekevät hyvää niin itselle kuin muille. Niinpä uskon, että hymyilemällä ja nauramalla voimme saada aikaan hyviä asioita kehollemme ja mielellemme. Ja nyt naurujoogaan...

  

http://kansalaisopisto.kuopio.fi/fi/etusivu/

Naurujooga A

ajalla 2.10.–30.10.2016 klo 18–19.15.

Ohjaaja: Tuovi Kasurinen 
 

Kansalaisopiston esitteessä kerrotaan näin: "Naurujooga on menetelmä, jonka avulla opitaan nauramista. Naurutuntien aikana huollat kehoasi ja mieltäsi pehmeästi ja hauskasti."

Kuopion Kansalaisopisto Puistokartano.

Odotin koko sunnuntaipäivän nauruintoa täynnä naurujoogatunnin alkua. Kassiini oli pakattu alusta, villasukat ja vesipullo. Jo kotona laitoin päälleni joustavat vaatteet ja huolsin itseni naurukuntoon. Hyppäsin Kantotien pysäkiltä bussiin numero 4 klo 17.27 jolla "körryyttelin" Puistokartanolle.  http://joukkoliikenne.kuopio.fi/

Kantotien bussipysäkki.

Kolmas kerta toden sanoi, kun etsin ovea oikeaan opetusluokkaan. Avattuani oven tiesin, että olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan koska jumppamatot lepäsivät lattialla kuin auringonsäteet. Ilokseni huomasin muitakin osallistujia. Naurujoogaan oli ilmoittautunut 11. Sinä iltana paikalle oli tulla tupsahtanut yhdeksän innokasta naurujoogaajaa. Kuinka ihanaa.

Siniset jumppamatot oli levitetty jo lattialle.

Ensimmäisen naurujooga tuntimme aloitimme sillä, että ohjaaja esitteli itsensä sekä kertoi mistä ja miten kyseinen laji oli saanut alkunsa. Sitten vuorossa oli osallistujien esittelyä, jonka jälkeen ohjaaja kertoi totista asiaa. Sen, että virtsaa voi karata housuihin kun nauretaan. Ohjaaja kehotti käymään vessassa. Moni otti neuvosta vaarin, minä en - otin riskin. Tämä oli asiallista ohjausta, koska ihmisen ponnistaessa, aivastaessa, yskiessä ja nauraessa virtsa voi karata ja se tuntuu monen ihmisen mielestä erittäin kiusalliselta. Vaikkakin virtsaaminen on yhtä luonnollinen asia kuin syöminen, juominen tai nukkuminen.

Naurujooga harjoitukset alkoivat lattiatasolta lempeään tapaan. Sittenpä naurujoogaharjoitukset jatkuivat levollisesti seisoaltaan. Aluksi esittelen muutamia esimerkkejä naurujoogatunnin kulusta. Muun muassa keräsimme ostoskärryihin erilaisia ruokatarvikkeita. Maksoimme ostokset kassalla, laskun saatuamme nauroimme ääneen kuvitteelliselle kassatyöntekijälle. Se oli hauskaa, ja me osallistujat revittelimme ja nauroimme ihan tosissaan kaupan kassalla. Kaikenlaista muutakin hauskaa teimme, esimerkiksi löimme nyrkeillä rintaan ja hohottelimme.  Tervehdimme toisiamme silmiin katsoen ja nauroimme ääneen. Lopuksi nauroimme yhtä soittoa useita minuutteja. Tavoite oli 10 minuuttia, mutta siihen ei päästy. Tunnin lopuksi vuorossa oli venyttelyä ja lämmittävä loppurentoutus.

Tunti kului nopsaan. Koin hyvin miellyttävänä, kun tunnin lopuksi ohjaajamme kyseli tuntemuksiamme. Ne olivat miellyttävät. Itse olin rentoutuneen, hieman uuvahtaneen oloinen pehmeästi ja hauskasti. Tunti oli sitä, mitä esitteessä luvattiin. Siellä opeteltiin nauramaan hauskasti. Vaikka ääneen nauraminen on voimakas tapahtuma ei virtsa kuitenkaan  karannut...

Toinen naurujooga tunti alkoi lupaavasti. Meitä oli tullut paikalle 11 henkilöä, joten joukossamme oli kaksi uutta tulokasta. Mukavaa. Meitä oli yhdeksän naista ja kaksi miestä ja hauskaa oli kuten ensimmäiselläkin kerralla. Esimerkkinä mainitsen, että menimme lattialle istumaan peräkanaa lähekkäin ja soudimme kirkkoveneellä. Sitten retkahdimme toisiamme vasten, päätä painaen toisen rintaa vasten ja nauroimme. Se oli lempeää, mielenkiintoista, turvallista, lämmittävää ja positiivista. Teimme myös avaavia asanoita, venyttelimme, nauroimme ja rentouduimme. Kuulin miten hersyvästi joogatoverit nauroivat. Se tarttui. Nauru on tarttuva lajissaan. Mutta ei meitä kielletty itkemästäkään, onhan nauru ja itku hyvin lähellä toisiaan.

Kolmannen naurujoogatunnin olin poissa. Olin matkoilla. Sain kuitenkin kuulla, että tunti oli ollut hauska ja rentouttava.

Neljäs ja viimeinen kerta oli sitten lokakuun viimeinen sunnuntai. Sisälläni oli pieni haikeuden poikanen. Nytkö se kurssi jo loppuu. Ulkona oli pimeää ja sataa tihkutti vettä. Sisällä Puistokartanossa oli valoisaa ja lämmintä. Meitä osallistujia oli tullut viimeiselle tunnille seitsemän. Ohjaajan vetämä tunti oli taas hauska, rentouttava ja hyvä. Naurettiin, ja hieman tarinoitiin. Se oli iloista kun maattiin päillämme toistemme vatsojen päällä. Olimme kiemurtelevina matoina lattialla ja nauroimme. Mukavasti toverin vatsa hytkyi pääni alla.

Kokonaisuutena kurssi oli hyvä. Se sisälsi neljä ohjauskertaa, oppitunteina 6,66. Kurssimaksu 21 euroa, oli ihan kohtuullinen. Tämä pehmeän lempeä kehonhoitomuoto, mielen ja kehon hyvinvointiin tähtäävä naurujooga sopii mielestäni kaikenikäisille ihmisille. Hengitykseen yhdistetyt venyttävät ja avaavat liikesarjat vaikuttavat kaikkialle kehoon kuten nauraminenkin. Kun, hengitys on liikkeessä mukana se vahvistaa niin syviä kuin ryhtilihaksia. Nauraminen hieroo sisäelimiä ja nauraessa erittyy hyviä hormoneja, endorfiinejä, jotka esimerkiksi lievittävät kipua. Miinuksena koin ko. kurssin lyhyyden.

Mitä koin naurujoogassa, nauraessa. Uupumusta ja virkistymistä nauru uuvutti hyvällä tavalla samalla virkistäen. Samalla tavalla kuin pitkä kävelylenkki tekee. Vatsan alueen lihakset heltyivät rennoiksi, pallea ja kasvot rentoutuivat ja olotilani oli raukea mutta kuitenkin virkeä. Oli hyvä nauraa luvalla, hyvällä tavalla, samalla lailla nauravien ihmisten kanssa. Suosittelen naurujoogaa ilolla, lämmöllä ja sydämeni äänellä. Ohjaaja oli erinomainen, tunnit olivat hauskoja ja nauraa sai sydämen kyllyydestä. Tämä oli siistiä. Naurujoogaan kannattaa tutustua. Ottaa siitä selvää, mitä se on ja mitä se antaa. Naurujoogasta on lupa innostua.

Kiitos kukkia ohjaajalle ja Kansalaisopistolle.