Villinainen ja...

...Luolamies. Monologissa palataan ihmishenkilön alkujuurille. Pohdiskellaan sitä pientä eroa, joka tekee miehestä miehen ja naisesta naisen. Värittää sukupuolet tunnistettaviksi. Se ei ole pelkästään se yksi pieni (tai anteeks suuri) fyysinen juttu, jota ehkä ensimmäisenä ajattelet, vaan ero kumpuaa enemmänkin käyttäytymisestä ja luontaisista rooleista "nainen+mies" -yhtälössä. Käyttäytyminen luo leiman sukupuolisidonnaisuudelle.

Sen perusteella, miten monologi edetessään asiaa tutkii, tunnistan omastakin käytöksestäni luolamiestä. Toisaalta alan ymmärtää myös sisälläni uinuvaa villinaista. Sitä, miten villinainen yhä vaikuttaa elämääni ja käyttäytymiseeni. Mutta ennen kaikkea minua nykynaisena suorastaan hävettää se, miten monologi kuvaa meidän naisten miehiään stereotyyppisesti kohtelevan. Sanoma kiteytettynä. Nainen ja persreikä. Siis WHAT? Ou nou. Ei naurata. Minne on hävinnyt ymmärrys sukupuolisidonnaisuudesta ja siihen liittyvästä käyttäytymisestä? Miksi väkisin yritämme pakottaa miehistä naisia? Ei niinkään toisinpäin. Kohtuuttomia odotuksia. Epäreilua. Perkele. 

Vai onko se tosiaankin niin, että tänä päivänä sukupuolia ei enää edes tarvita? Ovatko sitä mieltä vain naiset vaiko myös miehet? Ovatko kivikautiset roolit jo sekoittuneet ja erot muuttuneet kuitenkin käyttätymisestä enemmän sen pienen (tai anteeks suuren) fyysisen eron suuntaan? Onko enää olemassa vain henkilöitä? Ääh.. sisäinen villinaiseni on sekoittanut sisäisen luolamieheni tai toisin päin ja on monologin herättämien kysymysten jäljiltä totaalisen solmussa. Hämmentynyt. Tätä ei voi pureskelematta niellä. Ugh. Monologi  jatkuu Maria-näyttämön esilipun sulkeutumisen jälkeenkin sisäisenä dialogina villinaiseni ja luolamieheni välillä...

Lisätietoja:

Kuopion kaupunginteatteri

Luolamies

LESKIKULLAT, tarina ystävyydestä, surusta ja elämän jatkumisesta!

Ystävättäret 
(kuva Kuopion kaupunginteatterin nettisivuilta)

Jos syntymä on maailman luonnollisin asia niin miksi kuolema ei ole sitä. Kuolemasta puhuminen on vaikeaa ja tabukin...mutta miksi? 
Kuolemaan verhoutuu paljon surua, menetystä ja epätodellista uskoa. 
On vaikea pukea sanoiksi omia tunteita. 
Me jokainen koemme kuoleman omalla tavallamme ja sitä tulisi kunnioittaa. 
Muistaa että surulla on oma aikansa ja paikkansa. 
Me emme voi toisen puolesta määritellä, miten tai milloin pitää tai tulee surra. 
Mutta, toki voimme kannustaa toista pääsemään elämässä eteenpäin ja uskomaan myöskin uuteen rakkauteen. 
Ei ole hyvä jäädä piehtaroimaan päättymättömäksi ajaksi suruun, sillä pian se synkistää ja painaa kaiken elämänilon alleen. 
Kuolema on hyväksyttävä, sillä valitettavasti emme saa rakkaimpiamme takaisin vaikka kuinka toivoisimme. Kaikki ihanat muistot kannattelevat meitä elämässä eteenpäin...

Lihakauppias Sam tuo säpinää ystävysten elämään 
(kuva Kuopion kaupunginteatterin nettisivuilta)

Leskikullat teoksessa kuolemaa käsitellään kolmen upean ystävättären kautta, huumorinkin siivittämänä. Heitä yhdistää ystävyyden lisäksi tuore leskeys. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Toisen elämänilo on kadoksissa, toinen hautaa surunsa iloittelun alle. Esitys etenee ja tarina rakentuu pikkuhiljaa. Esitys vain paranee loppua kohden. 
Kolme ystävystä ovat persoonaltaan hyvinkin erilaisia, mutta heidän keskinäinen luottamus, ystävien välinen rakkaus ja toisesta välittäminen huokuu erittäin vahvana.
Elämä on rutiinia, mutta kun juuri leskeytynyt paikallinen lihakauppias astuu kuvioihin, ystävyys joutuu todelliseen koetukseen. Teoksesta on tehty myös Hollywood-elokuva.
Leskikullat sopii sekä nuoremmille että vanhemmille, mutta uskon että erityisen hyvin hieman varttuneemmalle yleisölle. 


Rooleissa

Ida – Katri-Maria Peltola
Doris – Annukka Blomberg
Sam – Pekka Kekäläinen
Mildred – Natalil Lintala
Lucille – Katriina Hyvärinen

http://kuopionkaupunginteatteri.fi/

Näyttelijäsuorituksille täysi kymppi!  
Upeita naisia.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri!

Mammojen vapaailta,

Riikka :)

Hei kelaa!

Elämääkin suurempia kysymyksiä. Vastauksista kumpuavia uusia kysymyksiä. Mahdollisia ja mahdottomia. Järkeen käypiä ja filosofisia. Ihmettelyä ja arkisenkin kyseenalaistamista. Sitä on Konttisen ja Vänttisen vauhdikas, tanssin siivittämä ja ajattelua herättelevä seikkailu kosmisessa epätodellisuudessa pullollaan.

Alkuräjähdystä odotellessa otollisessa atmosfäärissä kysymyksiä alkaa meiltä yleisöltäkin jo nousta. 

 Onko näyttämönä sateenvarjo vai muna?
Kumpi oli ensin muna vai kana?
Ja vielä, miten täällä voikin olla näin paljon tuttuja?
Hei kelaa!
Onhan kysymyksessä sentään ensi-ilta. 

Minä olen minä ja sinä olet sinä. Mutta entäs jos... 

Me ollaankin toistemme kopioita?

Voikos se olla niin?

Entäs jos...
Minun aivot olisivat sinun, niin olisinko sitten sinä?

Olenko totta vai r...a?

Siis, keitä me ollaan ja mistä me tullaan?

What?

Kuka loukkaantui alkuräjähdyksessä?

Onkos aivoissa tungosta? Mites aivot nukahtaa?

Ja voiko ajattelemisesta tuomita kuolemaan? 

Onkos se problema vai dilemma?

Kelaa!

Miten menee brain dance? 

Entä katsomofunk? 

Mikä yhdistää lukua 42 mansikkajäätelöön?
Entä elämän tarkoitukseen? 

Ihan loogista, kun sitä kelaa.

 

Kysynpä vielä:

Mikäs se parhaiten palauttaa tähän hetkeen?

Antaa tuntumaa jokaiseen retkeen.

Tuntuu muurahaisina iholla, kutituksena niskassa.

Aina saa aikaan hyvän mielen aukaisten meille yhteisen kielen.

K.......ko?

Esityksen jälkimainingeissa on epäilemättäkin selvää, että mielikuvituksen ja ajattelun siivin voi siirtyä sekä ajassa että tilassa ihan mihin vain, koska vain. Konttisen ja Vänttisen johdolla se ei ole edes vaikeaa. Hei kelaa! Haastaa ja hauskuuttaa +8 veet ja vähän vanhemmatkin.

Lisätietoja:

www.kuopionkaupunginteatteri.fi

www.minimi.fi

Kulttuuria keitolla, Sotku ja Tsuumi

Ruokateatteria lounastauolla?  Keittoa  kera kahvihuonemusikaalin: "Elämän (t)ehostajat" a' la tanssiteatteri Tsuumi.  Yleisönä minä -ensikertalainen- ja 59 kulttuurin ystävää. Kevään ensimmäinen perjantain  kultturikeittokattaus Sotkulla on loppuunmyyty.
 

Odottavalla mielellä paikalla jo hyvissä ajoin.  Vastassa puheensorinaa ja  hämyisen kapakan tuntuista ranskalaista musiikkia. Tunnelma jo odottellessa jotenkin...hmm...intiimi. Se tulee iholle. Tavoistani poiketen valitsen paikan eturivistä ja lyöttäydyn ventovieraan vieruskaveriksi, vaikka hajuraolla olevia paikkojakin on vielä vapaana. Se tuntuu jotenkin luontevalta.

 
Kun kello lyö 12.00, on keitto valmista. Tänään tarjolla kylmäsavulohella maustettua peruna-rucolakeittoa ja mallasleipää viimeisteltynä jälkiruokakahvilla. Keiton syönnin lomassa pöytäseurueessamme viriää keskustelu. Osa on käynyt keitoilla aiemminkin, osa on ensimmäistä kertaa. Paikalle on tultu moninaisista syistä. Yksi on kansantanssin harrastaja, toinen ystävän suosittelema ja kolmas itsekin kulttuurintekijä ja tutkimassa tilaa omaa tulevaa esitystään silmällä pitäen. Entäs minä? Uteliaisuuttani ja uinuvaa kultturelliminääni etsiskelemässä.
 
Yhtäkkiä huomaamme, että naapuripöytään on ilmestynyt virtaviivainen pariskunta fläppitauluineen kyselemään lounastajilta: -Mikä se elämässä haastaa? Ootteko päässeet jo jyvälle?
Vähitellen taulu täyttyy. Tärppisanoista. Ja varsinainen esitys voi alkaa.

Elämän (t)ehostajat, hyvän olon insinöörit ja Y.C.H.I.A-metodin kehittäjät valmiina jatkamaan maailman valloitustaan täällä meillä, Kuopiossa. Ainakin melkein maailman navassa.

 Musiikkia, vauhdikkaita koreografioita ja esitystä eteenpäin vieviä kysymyksiä.

 Kaipaatko?

  Tuntuuko?

 Haluatko?

Koetko?

 

No, mitä kaikkea? 

Tasapainoista perhearkea?

Villejä irtosuhteita?

Yletöntä pihvimässäilyä?

Downshiftausta?

Sohvaperunaa?

Dynaamista fitness-shakeup-vartaloa?

Vegaanista, gluteenitonta ilmanmitä elämäntapaa?

 

Onko tavoitteissa ristiriitaa?
Siltikin, kaikki on mahdollista. Teille. Ihana porukka.

 YouCan HaveItAll.

Suo-ras-taan.
Hengästyttävän helppoa.
On, Off ja Pause.

Ole sosialinen.

 Harrasta.

Rentoudu.

Päästä höyryjä.

 Kultivoidu.

Syö hyvin.

Ja...muista. Erotiikka.

Yleisö lähtee elämän (t)ehostajien mukaansatempaavaan ja osallistavaan sparraukseen mukaan ihan kympillä. Tunnelma ja estottomuus jotenkin tarttuu. On luontevaa näyttää kieltä ja huutaakin.
Seura tekee kaltaisekseen(ko)?

"Ei, ei, ei ja mää, mää, mää."

Ja. Se tärkein.

Vaikutelma. Ennen kaikkea. 

Melkein kaksikymmentä vuotta olen kulkenut päivittäin töihin Sotkun ohitse astumatta kuitenkaan kertaakaan sisälle. Lounaskeiton ja puolen tunnin mittaisen esityksen jälkeen palaan takaisin arkisorvini ääreen virkistäytyneenä ja kultivoituneena. Uudenlaista kulttuuri-intoa puhkuen.
Nyt tiedän, mitä mun elämästä on aina puuttunut. Ja tämä innostus tuntuu olevan tartuvaa. Ennen kuin työpäivä päättyy, on tehty diilit jo ainakin yhden työkaverin kanssa (hänen pyynnöstään), että mennään yhdessä seuraavalle kulttuurikeitolle. Mikäpä jottei. Erilainen perjantailounas kerran kuukaudessa. Ei paha, edes ajatuksena.

   Lisätietoja:

www.minimi.fi

www.tsuumi.com

www.itak.fi