...Luolamies. Monologissa palataan ihmishenkilön alkujuurille. Pohdiskellaan sitä pientä eroa, joka tekee miehestä miehen ja naisesta naisen. Värittää sukupuolet tunnistettaviksi. Se ei ole pelkästään se yksi pieni (tai anteeks suuri) fyysinen juttu, jota ehkä ensimmäisenä ajattelet, vaan ero kumpuaa enemmänkin käyttäytymisestä ja luontaisista rooleista "nainen+mies" -yhtälössä. Käyttäytyminen luo leiman sukupuolisidonnaisuudelle.
Sen perusteella, miten monologi edetessään asiaa tutkii, tunnistan omastakin käytöksestäni luolamiestä. Toisaalta alan ymmärtää myös sisälläni uinuvaa villinaista. Sitä, miten villinainen yhä vaikuttaa elämääni ja käyttäytymiseeni. Mutta ennen kaikkea minua nykynaisena suorastaan hävettää se, miten monologi kuvaa meidän naisten miehiään stereotyyppisesti kohtelevan. Sanoma kiteytettynä. Nainen ja persreikä. Siis WHAT? Ou nou. Ei naurata. Minne on hävinnyt ymmärrys sukupuolisidonnaisuudesta ja siihen liittyvästä käyttäytymisestä? Miksi väkisin yritämme pakottaa miehistä naisia? Ei niinkään toisinpäin. Kohtuuttomia odotuksia. Epäreilua. Perkele.
Vai onko se tosiaankin niin, että tänä päivänä sukupuolia ei enää edes tarvita? Ovatko sitä mieltä vain naiset vaiko myös miehet? Ovatko kivikautiset roolit jo sekoittuneet ja erot muuttuneet kuitenkin käyttätymisestä enemmän sen pienen (tai anteeks suuren) fyysisen eron suuntaan? Onko enää olemassa vain henkilöitä? Ääh.. sisäinen villinaiseni on sekoittanut sisäisen luolamieheni tai toisin päin ja on monologin herättämien kysymysten jäljiltä totaalisen solmussa. Hämmentynyt. Tätä ei voi pureskelematta niellä. Ugh. Monologi jatkuu Maria-näyttämön esilipun sulkeutumisen jälkeenkin sisäisenä dialogina villinaiseni ja luolamieheni välillä...
Lisätietoja:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti