Testattiin aktiivisuuspantaa

Nelijalkainen hyvinvointilähettiläsi Sylvi pääsi testaamaan kuopiolaisen yrityksen Kaunilan aktiivisuuspantaa. Koiran pantaan kiinnitettävän sensorin avulla voi seurata koiran aktiivisuutta ja liikunnan määrää mutta myös sitä, mitä koira tekee päivisin yksin ollessaan: nukkuuko se kaikessa rauhassa vai puuhasteleeko se kaikenlaista ominpäin (ja -luvin).

Aktiivisuuspanta on siis koiralla kaulassa ympäri vuorokauden, ja sitä voi seurata kännykkään ladattavan sovelluksen kautta. Sovellus on hyvin helppokäyttöinen: tiedot ladataan sensorista sovellukseen, minkä jälkeen koiran aktiivisuutta voi seurata joko reaaliajassa tai päiväkohtaisesti.

Sylvin kohdalla aktiivisuuspanta ei paljastanut mitään suuria yllätyksiä: öisin on rauhallista, aamulenkin aikana tulee aktiivisuuspiikki ja sitten taas lepäillään. Vasta neljän jälkeen alkaa varsinaisesti tapahtua...

Kahden testiviikon aikana Sylvi kävi tokotreeneissä, lukukoirahommissa ja lenkkeili normaalireittejä eli vietti aika tavallista elämää. Vaikka eri päivinä tapahtui eri asioita, ei aktiivisuusmäärissä loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa, vain mökkiviikonloppu nosti aktiivisuuden yli yhdeksään tuntiin päivässä. Ei ihme, että mökkireissujen jälkeen aina väsyttää...

Aktiivisuuspanta siis antaa koiranomistajalle tietoa siitä, miten paljon koira liikkuu aikamääräisesti. Etenkin mökkiviikonlopun aikana olisi ollut kiinnostavaa saada selville myös kilometrilukemia: kuinka paljon koira kävelee, kun saa kuljeskella vapaana pihalla. Ehkä aktiivisuuspannan seuraavat versiot kertovat senkin.

Kiitokset Kaunilalle mielenkiintoisesta testijaksosta. Myös hyvinvointilähettiläs Sylvi kiittää; Sylvin mielestä testijakso osoitti selvästi, miten paljon enemmän aktiviteetteja koiran päivään voisikaan mahtua!

Lisätietoa Kaunilasta: http://kaunila.fi

Koirien(kin) Cafe Satama

Kävelimme Bonbonin eli Mr. Pompun kanssa eräänä tuulisena aamupäivänä Kuopion torilla ja etsimme keskustasta kahvilaa, jossa lämmitellä. Kahvilan myyjän kireä ilme ja huomautus koirasta sai minut ja sylissäni olevan pienen leijonan poistumaan iso take away -kahvi kourassa hyvin pikaisesti takaisin viimaan.

Suomessa tuo on valitettavan tyypillistä. Koirat eivät ole useinkaan tervetulleita asiakkaita yrityksiin, ei edes sylissä tai laukussa matkustaen nopeiden ostoksien ajaksi. Tiesin sen toki jo etukäteen, kunhan kokeilin. Meidät on heitetty ulos kahviloiden lisäksi niin huoltoasemalta kuin kioskiltakin. Kuopion matkustajasatamassa tilanne on kuitenkin toinen. Onneksi.

Cafe Sataman auringon alla

Aurinkoisena kesäpäivänä Jari huikkasi meille molemmille jo koiraystävällisen Cafe Sataman ovelta ”terve” ja Mr. Pomppu käveli tottuneesti sisälle sinivalkeaan rakennukseen.

Snuffle -Dog Beer

Pomppu tuijotti hyllyssä näkyviä olutpulloja ja minä sivelin kädelläni kahvilan vankan puupöydän pintaa samalla, kun mietin mitä haluaisin.

Kahvilan kalusteet on kuulemma savolaista käsityötä ja tehty kahvilaan mittojen mukaan Kuopion metsistä kaadetusta puutavarasta. Paikallisen käsityöläisen taidonnäyte ja ihastuttava yksityiskohta kahvilan tarinassa.

Tällä kertaa päädyin lasilliseen kylmää juomaa jäillä, vaikka Cafe Sataman kesäkeittiön grilliherkut ovatkin aina maistelun arvoisia. Pomppu taas päätti oluen sijaan tilata lounasta ja nauttia sen aurinkoterassilla.

Emme ennättäneet istuutua kunnolla edes paikoillemme, kun Pomppu oli jo kieputtanut itsensä pöydän pukkijalkaan ja Sille tarjoiltiin kupillinen vettä sekä laitettiin koirien oma à la carte -lista kirsun alle.

 

Se mietti kanaherkun, kalkkunaherkun ja lihapullien välillä tovin, mutta päätyi Jarin suosituksesta tilaamaan pienen annoksen kalkkunaherkkua.

"Yksi pieni kalkkunaherkku, kiitos."

Ruokahalusta ja annoksen maittavuudesta päätellen isompikin annos olisi uponnut, kuten seuraavasta videonpätkästä on havaittavissa.

Cafe Sataman noin 150 vuotta vanha rakennus on palanen Kuopion historiaa. Toimittuaan aikoinaan yli 140 vuotta satamatoimistona, rakennukselle annettiin remontin myötä uusi elämä ja se uudistettiin ravintolakäyttöön kesällä 2013.

"Saanko maistaa?"

Cafe Satamassa on tällä hetkellä 140 asiakaspaikkaa, joista suurin osa löytyy ulkoa satamatorin puolelta erittäin viihtyisältä valkoisin puukalustein kuorrutetulta terassilta. Satamamiljöö on todella upea. Sitä ja kimaltavaa järvenpintaa katsoo ilokseen  ruoan ja juoman nauttimisen yhteydessä.

Satama on ollut minulle aina yksi Kuopion kauneimpia ja viihtyisimpiä paikkoja. Jo pienenä rattaissa istuen kävin usein satamatorilla äitini kanssa. Joskin meillä oli kielto mennä torille ilman isoveljeäni (joka oli kiellon antaessaan myös alle kouluikäinen), koska hän ei luottanut siihen, että äitini osaa ilman häntä huolehtia, etten päädy satama-altaaseen.

Cafe Satama seisoo upealla paikalla satamatorin laidassa ja rakennuksen remontti sekä sisustus on toteutettu kunnioittaen sataman historiaa. Ja kuten jo totesin, minua viehättää erityisesti ajatus paikallisen työvoiman ja materiaalin käytöstä muun muassa Cafe Sataman kahvilan kalusteissa.

"Mmmm."

Ilahduttavaa on myös se, että terassia on edelleen laajennettu, joten Kallaveden äärelle rennon palvelun Cafe Satamaan mahtuu aiempia kesiä enemmän kiireettömiä, hyvän ruoan, juoman ja musiikin ystäviä.

Koiraystävällisyyden ja mielenrauhaa tuovan ympäristön lisäksi Cafe Sataman viihtyvyyttä lisäävät muun muassa useat ulkotulet, lämpimät viltit ja kesäisin terassilta löytyvä vanha jukebox, joka laulaa asiakkaiden mieltymysten mukaan veloituksetta. Juomaa ja ruokaa voi tilata niin ulko- kuin sisätiskiltä.

Pieni kesäsadekaan ei terassinautintoa haittaa, sillä ulkotulien ja vilttien lisäksi osa terassista on suojattu katoksin. Iltaisin auringon säteiden hiipuessa myös Kallavesi on usein tyyni eikä tuuli haittaa Cafe Satamassa istumista. Silti viltin alle on miellyttävä käpertyä. En ole joutunut tai oikeastaan ennättänyt kertaakaan edes pyytämään vilttiä, sillä joko Jari tai James on aina ollut minun ajatusta nopeampia ja jompikumpi on aina tuonut viltin hartioilleni. Heillä onkin tapana kiertää asiakkaiden joukossa kysymässä kuulumisia sekä tiedustelemassa onko tarvetta viltille tai pepun alle laitettavalle pehmusteelle.

Koirien Facebook -pidetään satama siistinä

Historiallisen kahvilarakennuksen lisäksi Kuopion historiaan pääsee kurkistamaan Cafe Satamassa myös satama-aiheisen valokuvanäyttelyn avulla. Kuvat ovat kahvilassa lainassa Kuopion Kulttuurihistoriallisen museon arkistoista.

Cafe Satama tekee kuitenkin joka päivä uutta historiaa olemassaolollaan. Sosiaalisessa mediassa monet meistä ovat jo nähneet esimerkiksi kahvilan yrittäjien tämän kesän innovaation Koirien Facebookista, jonne Mr. Pomppukin kävi tekemässä päivityksensä lounaan jälkeen. 

Cafe Satama on avoinna kaksi- ja nelijalkaisille otuksille toukokuun alusta elokuun puoleen väliin saakka. Kahvila aukeaa yleensä puolen päivän maissa sään näin suosiessa ja ovet ovat tavallisesti auki niin kauan kuin asiakkaita riittää. Viikonloppuisin ovet ovat auki vieläkin pidempään kuin arkena.

Cafe Satamaa ei kannata unohtaa kesäkauden jälkeenkään, sillä syksyllä ja talvella kahvila toimii tilausravintolana ja on auki erilaisten tapahtumien ajan. Niin talven kuutamoluistelussa kuin Ice Marathonin aikanakin kannattaa siis piipahtaa Cafe Satamassa kuuman tai kylmän juotavan äärellä.

Talvea ennen annetaan kuitenkin kesän helliä meitä. Ehkäpä viime kesän innoittamana tänä kesänäkin Cafe Satamassa päästään nauttimaan kakkubuffasta (tämä olisi niiiin jees!) ja erilaisista live-esiintyjistä. Varmaa on ainakin se, että Jari ja James ottavat jatkossakin myös koira-asiakkaat vastaan ilolla ja lupsakalla asenteella.

Jari, James ja Mr. Pomppu

Cafe Satamaa kiittäen aurinkoisin terkuin

Tytti ja Pomppu

www.cafesatama.fi
www.kuopio.fi/matkustajasatama

Koirien Kalevala

Miksi Koirien Kalevalan kertojana on kissa? Miksi kissat naukuvat? Miksi koirien elämä on nykyään nin helppoa? Ja miksi koirat ja kissat ovat nykyään vihollisia keskenään?

Nämä ja monet muut suuret kysymykset saavat järkeenkäyviä selityksiä suoraan kansalliseeposestamme. Tai no. Sen Mauri Kunnas -versiosta. Ei kuitenkaan pelkästään haukkuen, naukuen eikä ulvoen, vaan Suomi 100 -juhlavuoden arvokkuudella. Eeppisenä äänilajina on ooppera, jota taustakuoro ja orkesteri täydentävät.

Koirien Kalevala tuo tutun tarinan Sammosta ja sen ryöstöstä esille kiinnostusta herättävästi ja nykyajan ihmisille sopivasti kevennettynä. Niin, että kalevalainen runomitta ja suomalainen kansanperinne avautuvat viihteeksi koko perheelle sen pienimmästä vanhimpaan jäseneen. Ensi-illan yleisön ikäjakaumaa katsellessa voisi ajatella, että hyvinkin monelle esitys voi olla ensikosketus niin Kalevalaan kuin oopperaankin. Mutta toisaalta myös niin, että täällä ovat juuri ne kuopiolaiset, jotka matkaavat joka kesä Savonlinnaan oopperajuhlille ja tuntevat myös suomalaisuuden juuret.

Omalta kouluajalta Kalevalasta mieleen nouseva tunnemuisto on lähinnä runomitasta kumpuava sävelen melankolisuus mutta se ei Koirien Kalevalassa näyttäydy. Tarina on kauttaaltaan puettu hauskuuden värikkäisiin vaatteisiin. Ooppera äänilajina antaa kuitenkin esityksen sanomalle sellaista arvokkuutta, voimaa ja ryhtiä, mikä ei pelkästään puhuttuna pääsisi täyteen mittaansa. Aveccini Helmi ja Jenni ovat ehtineet koulussa jo opiskella ja näytelläkin Kalevalaa. He huomaavat esityksestä monta yksityiskohtaa unohtamatta muutamaa alkuperäisestä kerronnasta poikkeavaa faktaa, joita itse en enää muistanutkaan. Myös kotimatka alkaa Kalevalan tahtiin, kun runot alkavat nousta. On näköjään olemassa joitain asioita, jotka kerran opittuaan tulevat suoraan selkärangasta. Siitä juuresta, joka tekee meistä suomalaisia. Sitä sarjaa on kalevalainen runomitta ja "va-ka van-ha Väi-nä-möi-nen, tie-tä-jä i-än-i-kui-nen..." Nousuja ja laskuja, joita ei voi vain lausua, vaan laulamiseksi menee.

Koirien Kalevalan ensi-ilta on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Tiedän jo etukäteen kirjoittavani kokemuksestani ja olisin halunnut tehdä taustatyöt kunnolla. Verkkokirjaston haulla yritän päästä varaamaan kirjaversion Koirien Kalevalasta. Turha toivo. Näyttää siltä, että sen lisäksi, että kaikki koiraoopperan esitykset ovat jo ensi-iltana loppuunmyytyjä, myös kaikki Koirien Kalevala -kirjat ovat Kuopiossa lainassa. Kunnaksen koirat ja suomalainen kansanperinne ovat lumonneet meidät savolaiset. Sen voi todeta myös ensi-illan loppuaploodeista. Niistä ei meinaa loppua tullakaan.

Tällaiselle koko perheen houkuttelevalle ja hauskalle matkalle suomalaisuuden perinteisiiin on selvästikin tilausta. Juuret kiinnostavat. Erityisesti tietenkin Suomi 100 -juhlavuonna. Mutta muutenkin. Ainakin uskoisin. Mites olisi Kuopion kaupunginteatteri: Sampo pyörimään ja lisää Kunnasta kehiin. Seitsemän koiraveljestä työn alle?

Kiitos!

Lisätietoja:

http://kuopionkaupunginteatteri.fi

Linkin takaa Koirien Kalevala -esitystä klikkaamalla löytyy myös useita
tutustumisenarvoisia verkkopolkuja Kalevalan jännittävään maailmaan. 

HOX!
Kuopion kaupunginteatteri vinkkaa verkkosivuillaan,
että vaikka kevään Koirien Kalevala -esitykset on loppunmyyty,
kaikkia lippuja ei ole vielä lunastettu.
Eli vapaita paikkoja loppuihin esityksiin kannattaa kysyä,
sillä peruutuksia voi aina tulla.

Villapöksy ja Vehnäpulla - kahden koiraihmisen kohtaaminen

On perjantai ja 13. päivä. Olen sopinut meneväni koiranäyttelyyn. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta millaiseen näyttelyyn, kun rotuina ovat villapöksy ja vehnäpulla?  Luit oikein. Kysymys on kuopiolaisen kuvataideharrastajan Taru Nylundin samaa nimeä kantavasta, koirapiirustuksia ja –maalauksia käsittelevästä, näyttelystä, joka on esillä pääkirjaston kahviossa.  

Kuulin näyttelystä sattumalta ja jo ajatus siitä, että voisin näyttelyteemalla blogata koirista, sai minut innostumaan, vaikka en taiteesta suuremmin ymmärräkään. Intuitiooni luottaen otin siltä istumalta yhteyttä suoraan taiteilijaan ja pyysin kahveille. Ja Taruhan suostui. Yllätyin itsekin omasta suoruudestani. Rehellisyyden nimissä kuitenkin kerroin Tarulle, etten oikeasti ymmärrä taiteesta juurikaan mitään, mutta kolmen koiran omistajana aihealueesta sitäkin enemmän. Niin me kaksi ennalta toisillemme tuntematonta ihmistä sitten kohtasimme. Sokkotreffeillä pääkirjaston kahviossa. Minulla sovittu rintamerkki takin pielessä, jotta löytäisimme toisemme. Ja löysimmehän me.

Taru kertoo taiteensa saaneen alkunsa kansalaisopiston piirustuskurssista. Siellä piirrettiin hiilellä. Ja hiili on vahvasti mukana Tarun taiteessa tänäkin päivänä akryylimaalien ohella. Hän kertoo piirtävänsä maalaten tai maalaavansa piirtäen, miten sen nyt haluaa ymmärtää.  Omia näyttelyitä Taru on pitänyt vuodesta 2011 lähtien.

Taru Nylund taiteensa äärellä. 

Mutta miksi juuri koiria? Ja ovatko mallit aina omia? – Maalaan sekä omia eläimiä, että tilauksesta lähinnä koiria ja kissoja, Taru kertoo. Eläimiä on vaan niin luonnollista maalata ja aihe on minulle läheinen, hän jatkaa. Näyttelyssä esillä olevien töiden muusat ovat Tarun omia koiria: edesmennyt vehnäterrieri Romu ja nykyinen villakoira Nana. Molemmat hyvin rakkaita. Se kuultaa läpi puheesta ja sen näkee olemuksesta, kun hän heistä kertoo. Silmät loistavat ja hymy on herkässä taustalla häivähdys haikeutta.  

"Nana" ja "Pappa".

Myös edesmennyt Cleo-kissa on saanut aiemmin oman näyttelynsä. Romun ja Cleon osalta maalaaminen on ollut osa luopumisprosessia ja surutyötäkin. Maalaaminen tuo mieleen elävät muistot ja myös mallit heräävät hetkeksi taas henkiin. Kun kysyn, oletko koskaan herkistellyt maalatessasi, Taru vastaa: -En, se tunne on purkautunut sitten jälkeenpäin. Nanan Taru kertoo olevan semmoinen nuori villikko, joka pitää jatkuvassa liikkeessä. Agilityä on sen kanssa aloiteltu. Siinä keskittyminen on välillä se haaste. Pidätetty energia kuultaa läpi myös Nanaa kuvaavista maalauksista. Koska mennään –kysymyksen voi melkein aistia.

Taru maalaa pääasiassa valokuvien perusteella, mutta on luonnostellut omia eläimiään myös livenä. Ensin syntyy työ ja sen aikana tai jälkeen työlle nimi. Maalaaminen on prosessi siinä missä kirjoittaminenkin. Jos alkaa jumittaa, pitää osata laittaa työ vähäksi aikaa syrjään. -Yksi taiteilijaystävä antoi minulle aikanaan neuvon, että tee vähintään kolmea työtä rinnakkain. Jos yhden kanssa jumittaa, ota toinen. -Se jaksaa kanssa aina yllättää, miten värit käyttäytyvät keskenään. Jos muuttaa työssä yhden kohdan, voi joutua muuttamaan kaikki. Ja kun tekee useampaa työtä samanaikaisesti, niistä, erityisesti juuri värien käyttäytymisestä, oppii myös muiden keskeneräisten kanssa. Vaikeinta maalaamisessa ehkä kuitenkin on se, että osaa lopettaa viimeistelyn ajallaan. Ei pidä yrittääkään tehdä liian täydellistä. Epätäydellinen tai se virhe voi olla jopa se juttu, joka tekee työstä kiinnostavan. Kokonaisuus ratkaisee. Totta. Oivalluksia, jotka sopivat elämään yleensäkin. Täydellisen epätäydellistä. 

"Elokuun ikävä", "Miljoona ajatuksistasi" ja "Rupelipylly".

Sanotaan, että omistaja ja koira muistuttavat toisiaan. Tiedustelen taiteilijan havaintoja ja näkökulmaa tästä. -Voi siinä olla jotain perääkin, Taru pohtii. Itsessään ja omissa koirissaan hän tunnistaa yhteisenä ominaisuutena aktiivisen touhuamisen ja eloisuuden. Nämä luonteenpiirteet yhdistävät myös Tarun koirien rotuja, jotka muutoin ovat sopivina hänelle valikoituneet allergiaystävällisyytensä vuoksi.

Kuluva viikko oli Tarun näyttelyyn tutustumiselle minulle jotenkin niin henkilökohtaisesti johdatettu. Aiemmin tällä viikolla tuli nimittäin kuluneeksi päivälleen kolme vuotta perheemme ensimmäisen oman koiran, Sessen, kuolemasta. Sesse kasvatti perheemme koiraihmisiksi ja esikoiskoiranamme myös raivasi polkua myöhemmille seuraajilleen. Löytöeläinsuojasta meille kotiutunut Sesse ”satamarkkanen” ehti olla perheenjäsenenämme 12 vuotta ennen kuin nukkui pois. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin yhteiset muistot nostavat kyynelet silmiin, etenkin, kun samoihin aikoihin ilmestynyt Mariskan Kukkurukuu soi radiosta. Se sai perheessämme merkityssisällön Sessen omana lauluna.

Tapaamispäivänäni Tarun kanssa on myös syntymän juhla. Toinen koiramme ja nykyisen koiralaumamme johtajattaren valtikkaa kantava oma silkkityttöni Luna täyttää jo kuusi vuotta. Jos yksi koiravuosi on seitsemän vuotta, olemme Lunan kanssa nyt samanikäisiä. Lisäksi nykyiseen tassukkaiden laumaamme kuuluvat kolme- ja melkein kolmevuotiaat pojat Devil ja Lysti. Ja niin, tietenkin puolivuotias Kerma, joka on kyllä kissa, mutta koirien sellaiseksi kasvattama. Voi kai sanoa, että tassukkaista on tullut perheemme elämäntapa.  Takana ovat ne ajat, jolloin kotonamme oli karvatonta ja kuolatonta J.  Kiitos siitä kuuluu lähinnä Devilille. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Tassukkaat ovat tuoneet mukanaan niin paljon iloa, lämpöä ja yhteisesti jaettuja kokemuksia. Vaikka takana olisi kuinka huono päivä, se paranee, kun on selvinnyt kuudentoista tassun kotiintuloseremoniasta. Tätä kirjoittaessani taustalta kuuluu ison D:n tasainen kuorsaus. Aina niin uskollinen Luna nukkuu jalkani vieressä ja Lysti sekä kehrääävä Kerma ovat kömpineet lukevan Helmin viereen. 

Omat uskolliset ystäväni:
Lysti ja Devil,
Luna linnunpelätin lannistamana ja
sokerina pohjalla Kerma.

Ymmärrän täysin Tarun taiteen muusat, Villapöksyn ja Vehnäpullan. Edesmenneen ja nykyisen. Eläimen herkkyydestä ja hetkessä elämisen taidosta kiinni saaminen saatikka sen vangitseminen kankaalle on taitolaji. Ja Tarulla on se taito hyppysissä. Tämä koiranäyttely oli vertaansa vailla, minulle kotikoirien ja –kissan omistajallekin. Näyttelylle epätyypillisesti esillä olevia maalauksia ei ole tarvetta arvioida ja laittaa keskenään paremmuusjärjestykseen. Riittää, kun katsoo. Välillä ehkä pintaa syvemmälle. Jokainen työ on uniikki omalla tavallaan ja kokemus henkilökohtainen. Pitää vain kuunnella, mikä maalaus puhuttelee juuri siinä hetkessä eniten.

Lisätietoja ja omien eläinten maalauksia voi kysellä Tarulta:

Facebookissa: Karvakuonokuvia by Taru

taru.nylund.tn@gmail.com tai taru.nylund@uef.fi

puhelin 050 352 3979