torstai 15. joulukuuta 2016

Ihmiskoe - Kuinka klassista musiikkia ikänsä vältellyt selvisi kahdesta sinfoniasarjan konsertista

Miksi minä lähdin tähän mukaan? Kehtaisinko karata väliajalla kotiin? En minä osaa vain istua ja kuunnella.

Ajatukset juoksivat levottomasti ja penkissä oli vaikea pysytellä paikallaan suorittaessani ihmiskokeeni ensimmäistä osiota. Olo oli kuin astetta vilkkaammalla lapsella peruskoulussa. Olin kuitenkin lupautunut kuuntelemaan sinnikkäästi kaksi Kuopion kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserttia. Minä, joka en ole aiemmin klassisen musiikin konserteissa käynyt.

Näiden lippujen myötä olin valmis kaksiosaiseen ihmiskokeeseen.

Väliajalla kokosin itseni ja päätin pysytellä penkissäni sinnikkäästi loppuun asti. Sen verran taktikoin, että vaihdoin istumapaikkaa vapaana olleelle takimmaiselle nurkkapaikalle. Se helpotti olemista epämukavuusalueella. Pystyin tarkkailemaan koko salia turvallisesi ikään kuin sivusta. Rentouduin.

Oli suorastaan hämmentävää, kun toinen puoliaika imaisikin mukaansa. Manuel de Fallan El Amor Brujo (Noiduttu rakkaus) koostui kolmestatoista eri osasta. Aloin musiikin perusteella arvailla missä ollaan menossa ja se ohjasi minut kuuntelemaan. Harhailevat ajatukset jäivät sivuun ja konsertin päätyttyä lähdin hyvillä mielin kotiin uskaltaen todeta nauttineeni siitä tunteesta, kun osasinkin lopulta vain olla ja kuunnella musiikkia ilman sanoja tai visuaalisia elementtejä.

Pari viikkoa myöhemmin suuntasin toiseen konserttiin jo orastavalla innostuksella. Olin ennakkoon kuunnellut joitakin teoksia ja odotukseni olivat korkealla, kun konsertti alkoi Sibeliuksen Kurkikohtauksella. Se olikin lievä pettymys. Oli sopinut kotitöiden taustamusiikiksi, mutta konserttisalissa ei vienytkään minua mukanaan.

Kuopion kaupunginorkesteri. (Kuva: Soile Nevalainen)
Mutta sitten. Pianon ääreen astui illan solisti Olli Mustonen. Sergei Prokofjevin Pianokonsertto nro 2 lähti soimaan, enkä meinannut pysyä penkissäni. Tällä kertaa syynä ei ollut keskittymisen vaikeus – päinvastoin. Teos oli ihan huikea. Piano soitteli ihan omia polkujaan ja orkesteri piti yllä vakautta. Jännite niiden välillä kuulosti korviini siltä, kuin olisin seurannut hyvin rakennettua elokuvaa. Tai kuin piano olisi ollut vallattomasti viipottava lapsi, jota aikuinen (orkesteri) koettaa välillä pakottaa rauhallisempaan muottiin.

Olli Mustosen työskentely pianon koskettimilla oli ällistyttävää. En tajua, miten hän ehti itse kääntämään nuottivihkon sivujakin aina oikeassa välissä. Olin suorituksesta ja teoksesta niin vaikuttunut, että kotona kaivoin sen vielä youtubesta ja hehkutin vaimollekin.

Viimeistään Olli Mustosen pianotaiturointi taisi sinetöidä ystävyyteni klassiseen musiikkiin. (Kuva: Kuopion Musiikkikeskus 8.12.2016)

Oli äärimmäisen palkitsevaa kokea se muutos, joka mahtui ensimmäisen konserttikokemuksen alkupuoliskon ja toisen konsertin väliin. Olin oppinut pysähtymään. Osasin rentoutua ja heittäytyä musiikin vietäväksi. Perinteiseen pop-konserttiin verrattuna hienoa oli se, kuinka oma mielikuvitus sai lähteä liikkeelle ja luoda tarinaa musiikkiin, kun jonkun muun sanoittama tarina ei häirinnyt. 

Suosittelen ihan jokaiselle oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista myös musiikkielämysten saralla. Ainakin minä lopulta nautin siinä määrin, että tämä kokemus ei varmasti jää viimeiseksi kontaktiksi klassiseen musiikkiin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti