Äideistä parhain -Nunnan tarina

KISSAEMON RAKKAUS 

Niin pyyteetöntä ja hellää. 

Kiireetöntä ja kärsivällistä. 

Voimakkaasti läsnäolevaa. 

Elämän tärkein juttu. 

Basic instinct. 

Ajatta ja ehdoitta.

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut suorastaan ihmeellistä seurata tuoretta kissaemoamme ja sen pentuja. Kehitys on ollut huimaa. Synnytyksestä on vain hetki huojuviin ensiaskeleisiin ja kasvuun viirusilmästä nappisilmäksi. Kissaemomme Nunna tuli perheeseemme keväällä 2016. Muutto tallista taloon oli sille iso muutos, jonka suuruutta voi kissanäkökulmasta vain arvailla, sillä Nunnan tausta on hämärän peitossa. Muutoksia sen elämässä on kuitenkin ollut useita. Se oli tullut edelliseen majapaikkaansa tallille viime kesänä, kun sen silloinen perhe oli halunnut siitä luopua. Luopumisen mahdollinen syy selvisi, kun se hyvin pian tulonsa jälkeen synnytti pennut. Monennetko? Sitä voi vain arvailla. Tallin Pastori-kissa ei kuitenkaan hyväksynyt Nunnaa ja kesän jälkeen se haeskeli itselleen uutta kotia kiertelemällä lähiympäristöä. Se vain käväisi syömässä ja oli taas pitkiä aikoja poissa.

Vaikka se oli ainakin kertaalleen hylätty, sillä oli suuri luottamus ihmiseen. Ehkä se näillä reissuillaan etsi läheisyyttä ja uutta omaa ihmistä. Joka antaisi sille kodin, talostaan. Talli ei ollut sen paikka. Suuresta läheisyyden kaipuusta kertoi pehmeä hyrinä, joka käynnistyi välittömästi, kun sille jutteli. Sillä oli myös kyltymätön halu syliin ja tapana kiivetä sylistä olkapäille kehräämään.

Tallitöiden äärellä meidän välillemme syntyi side, joka vahvistui päivä päivältä. Kunnes viimein päädyimme kysymään, voisimmeko tarjota Nunnalle kodin. Meidän talostamme. Silloin emme vielä tienneet, että historia toistaisi itseään. Nunna tuli meillekin pennut mahassaan. Asia selvisi eläinlääkärin vastaanotolla. Olimme varanneet ajan, että Nunna leikataan samalla kuin toinen kissamme Kerma. No, ei voinut, kun se odotti. Ainakin kolmea, sanoi eläinlääkärimme Pasi. Olimme siis saaneet yhden sijasta neljä kissaa ja synnytyksen jälkeen tuo neljä muuttui vielä viideksi, kun pentuja syntyikin neljä. Syntymäjärjestyksessä: valkoinen ruskeahäntäinen, punainen, musta ja äitinsä kaltainen kilpparikuvioinen.

Uskon vahvasti siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Kun luottaa siihen, että elämä kantaa. Niin tälläkin kertaa. Synnytys meni hyvin, emo voi hyvin ja kaikki pennut syntyivät elävinä. Pennuille löytyivät kodit jo ennen niiden syntymää. Kodit, joista tiedän, että niistä huolehditaan, ja joissa ne saavat turvaa ja rakkautta senkin jälkeen, kun kasvavat isoiksi. Nämä pennut myös jäävät Nunnan viimeisiksi. Niiden itsenäistyttyä Nunna leikataan ja toivon, että se leikkauksen myötä löytää rauhan ja asettuu loppuelämäkseen tänne meille. Yhdessä punaisen pentunsa kanssa, joka sai tänään Aleksilta nimen Pörri.

Pesästä kuuluu tasainen hyrinä ja matala urahtelu, kun Nunna puhuttelee jälkikasvuaan ja hellästi pienten pään kokoisella tassullaan siirtää liian kauaksi harhailevaa pikku leijonaa takaisin pesään. Emon ääntä säestää tyytyväinen maiskutus. On iltamaitojen aika ja muut ovat jo löytäneet tiensä ehtymättömien maitovarastojen äärelle.  Kissanpennut on ollut meidän eläinrakkaalle perheellemme ensimmäinen ja ainutkertainen kokemus. Kokemus, joka antaa paljon. Kokemus, joka kasvattaa. Kokemus, joka valitsi meidät.

Haluaistko sinäkin auttaa kodittomia kissoja?

Piskis Ry tekee Kuopiossa vapaaehtoistyötä kodittomien lemmikkien hyväksi. Yhdistys mm. pyydystää maastosta kodittomia mirrejä, hoitaa niitä vapaaehtoissa sijaiskodeissa sekä etsii niille uudet kodit, ellei omistajaa löydy. 

Haluaisitko sinä tarjota kodittomalle mirrille uuden kodin? Tai haluaisitko auttaa muuten? Sijaiskodeissa on jatkuvasti ruoka-avun tarvetta ja erityisesti pehmeää ruokaa tarvittaisiin (purkki- tai pussiruokana) mutta myös muroille on käyttöä. Sijaiskodeissa on koko ajan talteenotettuja mirrejä, usein myös tiineitä tai pentunsa saaneita emokissoja, joilla on paljon eri kasvuvaiheissa olevia pentuja. Ruokahalu on valtava. Myös rahalahjoituksia otetaan vastaan ja niitä tarvitaan erityisesti sijaiskotimirrien leikkauksiin sekä lääkintäkuluihin.

Lähteet ja lisätietoja:

http://personal.inet.fi/koti/piskis/

https://www.facebook.com/Piskis-ry-162812470475130/?fref=ts

Siun, miun ja meijjän lapset

Äitiys ei ole koskaan ollut itselleni itsestäänselvyys. Olen saanut kasvaa ison  rakastavan suvun keskellä, mutta oman sukumme jatkaminen ei ole koskaan ollut välttämättömyys onnellisuuteeni. Nuorena lukion päättäneenä vuosi au pairina viisi lapsisessa italialaisessa perheessä alkuun ilman italian kielitaitoa sai kuitenkin unelmoimaan useampi lapsisesta perheestä. Jäin haikailemaan eloisaa elämää lapsien kera Italian jälkeen, mutta kylläkin yksin.
Voisi toisin luulla että todellisuus olisi vuodessa karauttanut unelmalinnani perustusjuurilleen, mutta ei, toisin kävi.
Otin oman rakkauteni vastaan paljon myöhemmin kuin heti Italian tai myöhemmän kouluni päätyttyä. Olin jo reilusti yli kolmenkymmnenen kun ensimmäisen aamun äitinä kokea sain.
Nyt tänä päivänä kirjoitan tekstiäni ja elän elämääni neljän lapsen äitinä. Olen onnellinen äiti, vaikkakin onni on joskus jopa hieman väsyttänytkin. Onni on voimakkaampi voima kuin väsymys sillä tunnen itseni nyt vahvempana kuin koskaan. Olen neljän lapsen aikana kasvanut varmasti enemmän kuin koskaan menneinä kymmeninä vuosina. Tämän parisuhteen ja neljän lapsen antama voima on mahdollistanut kasvaa kuuntelijana kuten myös opettanut kunnioitusta sekä hetkessä elämisen taitoa. Kasvuun omat värinsä toki on antanut kasvu muutamassa vuodessa niin äidiksi kuin puolisoksikin: perheeksi. Elämään on lapsien ja parisuhteen myötä tullut  lisää elämän sateenkaaren värejä, jotka loistavat sateen tai myrskynkin jälkeen auringon alla kauniina, juuri perheellemme sopivana. Sateet ja myrskyt kuuluvat perheen kasvuun kuten myös helteiset kutittavat ja lämmittävät auringonsäteetkin.
Olen saanut kasvaa mummojen ympäröimänä lapsuuden sekä aikuisuuden aikaa, mutta nyt ei enää omat mummoni elämäämme tällä maalla seuraa.  Tänä äitienpäivänä olen miettinytkin omaa äitiyttäni ja omien mummojeni äitiyttä sekä omaa suhdettani mummoihini. Mummot ovat olleet elämäni Sankareita. Mummoillani oli  aina aikaa. Ei kiirettä mihinkään. Aina oli aikaa yhdessä leipoa, katsella metsän ihmeitä, elää hetkessä nyt ja elää hetkissä menneissä tarinoiden. Muistan myös karjalaismummoni Ailin kanssa yhteiset matkamme eläkeläisretkillä bussilla  sekä Kuopiosta Helsinkiin junalla matkaten. Meidän junamatkat olivat odotettuja meille molemmille, sillä odotimme kovasti yhteisiä tarinatuokioita.  Junamatkalla olimme vain myö: Mummo ja minä, leipäset eväinä, Marianne-namit, jätskit ravintolavaunusta sekä meidän höpötykset ilman keskeyttelijöitä, jos konduktööriä ei lasketa.
 Mummoni rakasti kertoa junamatkoillamme minulle tarinoita, mutta hänelle nämä tarinat olivat todellista elettyä elämää niin Karjalasta, evakkomatkasta kuin Kuopion elämästäkin. En silloin saparopäisenä voinut kuvitellakaan joskus olevani neljän lapsen äiti kuten Aili-mummoni oli kun hän lähti evakkoon 1939 Karjalan Hämekoskelta. Evakkoon lähtiessä lapsia oli neljä, mutta elämänkaari antoi lisäksi "siun, miun ja meijjän lapsia", joten kaksitoista oli elämän antama kokonaisluku hänelle.
"Jos mie en saa omastain peilistäin kahtoo, niin ei siitä kato ryssän sotilaskaan" sanoi Aili-mummo rikkoessaan peiliään kotonaan Hämekoskella. Hän oli harvoin vihainen, mutta tuolloin helvetti oli ympärillä maailmassa irti. Hän vihasi sotaa ja pelkäsi tulevaa. Hän pakkasi mukaansa hevosrekeen neljä pientä lasta, ompelu-ja kutomakoneen. Lasten isä, nuoruuden elämän rakkaus oli joutunut lähtemään  rintamalle jo aiemmin. Mummoni ei Karjalasta lähtiessään joutunut jättämään  taakseen vain päreillä vuorattua tehtaan asuntoa vaan koko kotinsa, elämänsä, rakkautensa ja rakkaitaan. Ei tietoa tulevasta, mutta usko, toivo ja rakkaus voimana eteenpäin. En pienenä aina mummon tarinoidessa ymmärtänyt hänen suuria kyyneleitään ja suruaan, mutta nyt myöhemmin tunnen ne vahvasti.
Nyt aikuisena tunnen asiat vahvemmin, varsinkin kun astun mummoni saappaisiin edes hetkeksi. Ymmärrän nyt ettei mummoni tarinat olleet vain tarinoita vaan todellista elettyä elämää, joka ei ole pelkkää historiaa. Entä jos minä nyt joutuisin lähettämään mieheni rintamalle hyvästellen hänet ehkä viimeistä kertaa. Ja pakkaamaan lapseni pimeimpään yöhön yhdessä lasteni kummitädin hevosrekeen kohti juna-asemaa, jossa odottaisi pimennetty juna, jonka määränpäätä ei kaikille kerrota. Istuisin itse junanpenkillä ja laittaisin lapseni istumaan muiden lasten joukkoon lattian puulankuille tuntien surua, pelkoa ja hätää aivan kuten mummonikin. Helvetti ympärillä ja tuleva tuntematon.
Aili-mummoni evakkomatka päättyi useamman aseman ja perhe-ja koulumajoituksen kautta Kaltimoon, jonne mies rintamalta pyysi menemään. Kaltimolla oli miehen sukulaisia, joten hän tiesi turvapaikan perheelleen ja rakastaen huolehti kenttäpostin välityksellä perheelleen tiedon paremmasta. Perhe sai turvapaikan, mutta elokuussa 1941 rintamalta tuli  kirkonväen mukana suruviesti.
Mummoni evakkotarinat elävät nyt hänen lapsissaan ja meissä lapsenlapsissa. Hän usein nosti tarinoissaan esille saadun hyvän ja avun niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin ihmisiltä. Hän kantoi suruaan aina rinnassaan, mutta silti elämällään hän hymyili. Mummollani oli ihmeellinen taikavoima, jota hän jakoi sydämestään jokaiselle lähellä olevalle.  Hän antoi jokaiselle hymyä, iloisuutta ja rakkautta vaikkakin tai juurikin sen vuoksi että hänellä itsellään olisi ollut aihetta valittaa vaikeuksistaan eletystä sota-ajasta. Mutta hän ei halunnut. Yksi mummoni rakastamista lauseista olikin: "ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Hän jakoi elämässään kokemaansa hyvyyttä niin teoin kuin sanoinkin jokaiselle kohtaamalleen ihmisille. Mummmosta hehkui yhteisöllisyys, joka voimavarana kantoi mummoa ja hänen aikansa ihmisiä eteenpäin.
 Aili-mummoni on yksi henkilö, joka on säteillyt minulle paljon hyvää ja opettanut teoillaan yhteisöllisyyttä. Kiitollinen olen saamastani hyvästä. Olen saanut sekä mummoiltani että elämäni muilta ihmisiltä paljon hyvää.
Nyt on minun aikani tehdä hyvää. Olen kuopiolainen ja olen  yksi vapaaehtoisista Kuopion yhdestätoista hyvinvointilähettiläästä, jotka haluamme tekstiemme ja tekojemme avulla jakaa hyvää mieltä ja sanomaa omalta alueeltamme, omasta elämästämme. Vapaaehtoistyötä on hyvin monenlaista. Vapaaehtoistyössä kaksi ihmisen kokoista tarinaa yhdistyy ja saa aikaan useita, useita uusia hyvän mielen tarinoita - niin avunantajalle kuin avunsaajalllekin. Jos Sinua kiinnostaa vapaaehtoistyö, tutki ja tutustu lisää linkkien kautta:

https://www.vapaaehtoistyo.fi/kuopio
http://vertaistuki.kuopio.fi