Äitiys ei ole koskaan ollut itselleni itsestäänselvyys. Olen saanut kasvaa ison rakastavan suvun keskellä, mutta oman sukumme jatkaminen ei ole koskaan ollut välttämättömyys onnellisuuteeni. Nuorena lukion päättäneenä vuosi au pairina viisi lapsisessa italialaisessa perheessä alkuun ilman italian kielitaitoa sai kuitenkin unelmoimaan useampi lapsisesta perheestä. Jäin haikailemaan eloisaa elämää lapsien kera Italian jälkeen, mutta kylläkin yksin.
Voisi toisin luulla että todellisuus olisi vuodessa karauttanut unelmalinnani perustusjuurilleen, mutta ei, toisin kävi.
Otin oman rakkauteni vastaan paljon myöhemmin kuin heti Italian tai myöhemmän kouluni päätyttyä. Olin jo reilusti yli kolmenkymmnenen kun ensimmäisen aamun äitinä kokea sain.
Nyt tänä päivänä kirjoitan tekstiäni ja elän elämääni neljän lapsen äitinä. Olen onnellinen äiti, vaikkakin onni on joskus jopa hieman väsyttänytkin. Onni on voimakkaampi voima kuin väsymys sillä tunnen itseni nyt vahvempana kuin koskaan. Olen neljän lapsen aikana kasvanut varmasti enemmän kuin koskaan menneinä kymmeninä vuosina. Tämän parisuhteen ja neljän lapsen antama voima on mahdollistanut kasvaa kuuntelijana kuten myös opettanut kunnioitusta sekä hetkessä elämisen taitoa. Kasvuun omat värinsä toki on antanut kasvu muutamassa vuodessa niin äidiksi kuin puolisoksikin: perheeksi. Elämään on lapsien ja parisuhteen myötä tullut lisää elämän sateenkaaren värejä, jotka loistavat sateen tai myrskynkin jälkeen auringon alla kauniina, juuri perheellemme sopivana. Sateet ja myrskyt kuuluvat perheen kasvuun kuten myös helteiset kutittavat ja lämmittävät auringonsäteetkin.
Olen saanut kasvaa mummojen ympäröimänä lapsuuden sekä aikuisuuden aikaa, mutta nyt ei enää omat mummoni elämäämme tällä maalla seuraa. Tänä äitienpäivänä olen miettinytkin omaa äitiyttäni ja omien mummojeni äitiyttä sekä omaa suhdettani mummoihini. Mummot ovat olleet elämäni Sankareita. Mummoillani oli aina aikaa. Ei kiirettä mihinkään. Aina oli aikaa yhdessä leipoa, katsella metsän ihmeitä, elää hetkessä nyt ja elää hetkissä menneissä tarinoiden. Muistan myös karjalaismummoni Ailin kanssa yhteiset matkamme eläkeläisretkillä bussilla sekä Kuopiosta Helsinkiin junalla matkaten. Meidän junamatkat olivat odotettuja meille molemmille, sillä odotimme kovasti yhteisiä tarinatuokioita. Junamatkalla olimme vain myö: Mummo ja minä, leipäset eväinä, Marianne-namit, jätskit ravintolavaunusta sekä meidän höpötykset ilman keskeyttelijöitä, jos konduktööriä ei lasketa.
Mummoni rakasti kertoa junamatkoillamme minulle tarinoita, mutta hänelle nämä tarinat olivat todellista elettyä elämää niin Karjalasta, evakkomatkasta kuin Kuopion elämästäkin. En silloin saparopäisenä voinut kuvitellakaan joskus olevani neljän lapsen äiti kuten Aili-mummoni oli kun hän lähti evakkoon 1939 Karjalan Hämekoskelta. Evakkoon lähtiessä lapsia oli neljä, mutta elämänkaari antoi lisäksi "siun, miun ja meijjän lapsia", joten kaksitoista oli elämän antama kokonaisluku hänelle.
"Jos mie en saa omastain peilistäin kahtoo, niin ei siitä kato ryssän sotilaskaan" sanoi Aili-mummo rikkoessaan peiliään kotonaan Hämekoskella. Hän oli harvoin vihainen, mutta tuolloin helvetti oli ympärillä maailmassa irti. Hän vihasi sotaa ja pelkäsi tulevaa. Hän pakkasi mukaansa hevosrekeen neljä pientä lasta, ompelu-ja kutomakoneen. Lasten isä, nuoruuden elämän rakkaus oli joutunut lähtemään rintamalle jo aiemmin. Mummoni ei Karjalasta lähtiessään joutunut jättämään taakseen vain päreillä vuorattua tehtaan asuntoa vaan koko kotinsa, elämänsä, rakkautensa ja rakkaitaan. Ei tietoa tulevasta, mutta usko, toivo ja rakkaus voimana eteenpäin. En pienenä aina mummon tarinoidessa ymmärtänyt hänen suuria kyyneleitään ja suruaan, mutta nyt myöhemmin tunnen ne vahvasti.
Nyt aikuisena tunnen asiat vahvemmin, varsinkin kun astun mummoni saappaisiin edes hetkeksi. Ymmärrän nyt ettei mummoni tarinat olleet vain tarinoita vaan todellista elettyä elämää, joka ei ole pelkkää historiaa. Entä jos minä nyt joutuisin lähettämään mieheni rintamalle hyvästellen hänet ehkä viimeistä kertaa. Ja pakkaamaan lapseni pimeimpään yöhön yhdessä lasteni kummitädin hevosrekeen kohti juna-asemaa, jossa odottaisi pimennetty juna, jonka määränpäätä ei kaikille kerrota. Istuisin itse junanpenkillä ja laittaisin lapseni istumaan muiden lasten joukkoon lattian puulankuille tuntien surua, pelkoa ja hätää aivan kuten mummonikin. Helvetti ympärillä ja tuleva tuntematon.
Aili-mummoni evakkomatka päättyi useamman aseman ja perhe-ja koulumajoituksen kautta Kaltimoon, jonne mies rintamalta pyysi menemään. Kaltimolla oli miehen sukulaisia, joten hän tiesi turvapaikan perheelleen ja rakastaen huolehti kenttäpostin välityksellä perheelleen tiedon paremmasta. Perhe sai turvapaikan, mutta elokuussa 1941 rintamalta tuli kirkonväen mukana suruviesti.
Mummoni evakkotarinat elävät nyt hänen lapsissaan ja meissä lapsenlapsissa. Hän usein nosti tarinoissaan esille saadun hyvän ja avun niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin ihmisiltä. Hän kantoi suruaan aina rinnassaan, mutta silti elämällään hän hymyili. Mummollani oli ihmeellinen taikavoima, jota hän jakoi sydämestään jokaiselle lähellä olevalle. Hän antoi jokaiselle hymyä, iloisuutta ja rakkautta vaikkakin tai juurikin sen vuoksi että hänellä itsellään olisi ollut aihetta valittaa vaikeuksistaan eletystä sota-ajasta. Mutta hän ei halunnut. Yksi mummoni rakastamista lauseista olikin: "ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Hän jakoi elämässään kokemaansa hyvyyttä niin teoin kuin sanoinkin jokaiselle kohtaamalleen ihmisille. Mummmosta hehkui yhteisöllisyys, joka voimavarana kantoi mummoa ja hänen aikansa ihmisiä eteenpäin.
Aili-mummoni on yksi henkilö, joka on säteillyt minulle paljon hyvää ja opettanut teoillaan yhteisöllisyyttä. Kiitollinen olen saamastani hyvästä. Olen saanut sekä mummoiltani että elämäni muilta ihmisiltä paljon hyvää.
Nyt on minun aikani tehdä hyvää. Olen kuopiolainen ja olen yksi vapaaehtoisista Kuopion yhdestätoista hyvinvointilähettiläästä, jotka haluamme tekstiemme ja tekojemme avulla jakaa hyvää mieltä ja sanomaa omalta alueeltamme, omasta elämästämme. Vapaaehtoistyötä on hyvin monenlaista. Vapaaehtoistyössä kaksi ihmisen kokoista tarinaa yhdistyy ja saa aikaan useita, useita uusia hyvän mielen tarinoita - niin avunantajalle kuin avunsaajalllekin. Jos Sinua kiinnostaa vapaaehtoistyö, tutki ja tutustu lisää linkkien kautta:
https://www.vapaaehtoistyo.fi/kuopio
http://vertaistuki.kuopio.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti