DREAM Kuopion taidemuseolla

Jääkuningatar alias Anna Hautaniemi-Salo.

Meidän perheessä ei ole liiemmin harrastettu taidenäyttelyitä. Kun hiihtolomaviikolla kysyn lapsilta, että kiinnostaisiko heitä lähteä käymään taidemuseossa, innostus on laimeahko. Molemmat kuitenkin lupaavat lähteä. Päiväksi valikoituu esikoisen 20-vuotis syntymäpäivä. Niin hänelle kuin minullekin päivä on erityinen. Silloin vuosia sitten yksi omista unelmistani toteutui: minusta tuli ensimmäisen kerran äiti. Siitä lähtien ja jo sitä ennenkin meidän perheessä on rakastettu tarinoita. Myös unia on kerrottu, pilvilinnoja rakenneltu ja unelmia jaettu. Unelmien osalta sellainen kummallisuus on huomattu, että yhteisesti jaettuina  ne alkavat helpommin toteuttaa itseään.

Kuopion Taidemuseon Dream astuu unien ja unelmien maailmaan ja herättää meissä monenlaisia ajatuksia. Adjektiivein lasten suusta ja omista ajatuksista poimittuna. Jännittävä. Haaveellinen. Virtaava. Karu. Kaksimielinen. Jäkättävä. Eksoottinen. Creepy. Aavemainen. Jämä. Outo. Narahtava. Kun tyylisuuntana on surrealisimi, voi järjen äänen unohtaa ja antaa mielikuvitukselle vallan. Ei ole rajoja tai rajoitteita, mitä voi tai ei voi yhdistää. Asiaa ajatuksen tasolla hieman taiteen ulkopuolellekin laajentaen: kukapa se niitä rajoitteita yleensäkin ensinnä asettaa, jos ei jokainen itselleen.

Näyttelyn puhuttelevin teos on meille  jokaiselle omansa. Esikoiselle se on akvarelliteos Snowfield. Kuopukselle se on näyttelyn perimmäisestä nurkasta löytyvä kokemuksellinen äänikaappi, jonne mennään painajaiskäytävän läpi, kuten hän matkan varrella olevaa mustavalkovalokuvateosta kuvailee. Ja romuromanttiselle kierrättäjä minulle se on nenäliinateos Dream. Ihan vaan vinkkinä. Tätä kannattaa häpeilemättä kurkistaa myös helman alle. Ehkäpä viidenkympin villityksessä jo minullekin tuollaiset.

Marja Kolu ja Tarja Laaksonen (ääni), Äänikaappi, 1989.

Kaappiin.

Kaapissa.

Kierroksemme päätteeksi näyttelysali täyttyy iloisesta puheensorinasta ja pienistä päiväkotilaisista hoitotäteineen. Oppaanaan heillä on lasten pakkaspäiviltä tuttu hahmo, jääkuningatar, jolta yllättäen mekin saamme huomiota. Hän tulee kysymään, mitä ajatuksia näyttely meissä herättää. Hän myös kertoo tulleensa Kuopion taidemuseoon hyperhiihtoloman ajaksi toimiakseen oppaana lapsille, nuorille ja vähän varttuneemmillekin kävijöille matkalla kuvataiteen äärelle.

Tämän päivän taidemuseo ei ole enää se lukioaikojen melkein aavemaisen hiljainen paikka, jossa baskeripäiset taiteen harrastajat viiksiään sivellen itsekseen omituisesti mutisten hiipivät hiljakseen kiertelemässä esillä olevia teoksia. Kynnys liittyä joukkoon oli silloin suuri. Entä, jos en tunnistakaan jonkun teoksen tyylisuuntaa? Paljastanko oman osaamattomuuteni vai leimaudunko samanlaiseksi omituiseksi höpöttäjäksi minäkin?

Tietty rauhallisuus taidemuseon näyttelytilassa liikkumisessa tuntuu edelleenkin luontevalta ja ääntä tulee puhuessa madallettua liki automaattisesti. Tila on kuitenkin elävä ja tunnelma sillä tavoin kynnyksetön, että siihen on helppo päästä sisään. Taviksenakin. Antaa mielikuvitukselle valta tulkita teoksia ilman, että tarvitsee osata enempää. Hyväksyvällä ja hyväntuulisella mielellä. Taidetta ei voi tulkita väärin ja jokaisen taidekokemus on aito ja oikea. Ymmärsipä taiteen tyylisuunnista kaiken tai ei mitään.

Kokemuksestaan kiittävät suuret surrealistit Helmi ja Kirsi sekä Aleksi, joka on kuvan näkymätön, kolmas, viiksekäs mies. Anna mielikuvituksellesi valta, niin näet hänetkin.

Lisätietoja:

http://taidemuseo.kuopio.fi/

Dream-näyttely on esillä Kuopion taidemuseolla 10.2.-27.5.2017 välisen ajan.

Näyttelyyn on mahdollista tutustua myös asiantuntijaoppaiden mukana.
18.3. klo 13.00 oppaana on kirjailija Jouni Tossavainen ja
8.4. klo 10.00 kapellimestari Atso Almila. 

Villapöksy ja Vehnäpulla - kahden koiraihmisen kohtaaminen

On perjantai ja 13. päivä. Olen sopinut meneväni koiranäyttelyyn. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Mutta millaiseen näyttelyyn, kun rotuina ovat villapöksy ja vehnäpulla?  Luit oikein. Kysymys on kuopiolaisen kuvataideharrastajan Taru Nylundin samaa nimeä kantavasta, koirapiirustuksia ja –maalauksia käsittelevästä, näyttelystä, joka on esillä pääkirjaston kahviossa.  

Kuulin näyttelystä sattumalta ja jo ajatus siitä, että voisin näyttelyteemalla blogata koirista, sai minut innostumaan, vaikka en taiteesta suuremmin ymmärräkään. Intuitiooni luottaen otin siltä istumalta yhteyttä suoraan taiteilijaan ja pyysin kahveille. Ja Taruhan suostui. Yllätyin itsekin omasta suoruudestani. Rehellisyyden nimissä kuitenkin kerroin Tarulle, etten oikeasti ymmärrä taiteesta juurikaan mitään, mutta kolmen koiran omistajana aihealueesta sitäkin enemmän. Niin me kaksi ennalta toisillemme tuntematonta ihmistä sitten kohtasimme. Sokkotreffeillä pääkirjaston kahviossa. Minulla sovittu rintamerkki takin pielessä, jotta löytäisimme toisemme. Ja löysimmehän me.

Taru kertoo taiteensa saaneen alkunsa kansalaisopiston piirustuskurssista. Siellä piirrettiin hiilellä. Ja hiili on vahvasti mukana Tarun taiteessa tänäkin päivänä akryylimaalien ohella. Hän kertoo piirtävänsä maalaten tai maalaavansa piirtäen, miten sen nyt haluaa ymmärtää.  Omia näyttelyitä Taru on pitänyt vuodesta 2011 lähtien.

Taru Nylund taiteensa äärellä. 

Mutta miksi juuri koiria? Ja ovatko mallit aina omia? – Maalaan sekä omia eläimiä, että tilauksesta lähinnä koiria ja kissoja, Taru kertoo. Eläimiä on vaan niin luonnollista maalata ja aihe on minulle läheinen, hän jatkaa. Näyttelyssä esillä olevien töiden muusat ovat Tarun omia koiria: edesmennyt vehnäterrieri Romu ja nykyinen villakoira Nana. Molemmat hyvin rakkaita. Se kuultaa läpi puheesta ja sen näkee olemuksesta, kun hän heistä kertoo. Silmät loistavat ja hymy on herkässä taustalla häivähdys haikeutta.  

"Nana" ja "Pappa".

Myös edesmennyt Cleo-kissa on saanut aiemmin oman näyttelynsä. Romun ja Cleon osalta maalaaminen on ollut osa luopumisprosessia ja surutyötäkin. Maalaaminen tuo mieleen elävät muistot ja myös mallit heräävät hetkeksi taas henkiin. Kun kysyn, oletko koskaan herkistellyt maalatessasi, Taru vastaa: -En, se tunne on purkautunut sitten jälkeenpäin. Nanan Taru kertoo olevan semmoinen nuori villikko, joka pitää jatkuvassa liikkeessä. Agilityä on sen kanssa aloiteltu. Siinä keskittyminen on välillä se haaste. Pidätetty energia kuultaa läpi myös Nanaa kuvaavista maalauksista. Koska mennään –kysymyksen voi melkein aistia.

Taru maalaa pääasiassa valokuvien perusteella, mutta on luonnostellut omia eläimiään myös livenä. Ensin syntyy työ ja sen aikana tai jälkeen työlle nimi. Maalaaminen on prosessi siinä missä kirjoittaminenkin. Jos alkaa jumittaa, pitää osata laittaa työ vähäksi aikaa syrjään. -Yksi taiteilijaystävä antoi minulle aikanaan neuvon, että tee vähintään kolmea työtä rinnakkain. Jos yhden kanssa jumittaa, ota toinen. -Se jaksaa kanssa aina yllättää, miten värit käyttäytyvät keskenään. Jos muuttaa työssä yhden kohdan, voi joutua muuttamaan kaikki. Ja kun tekee useampaa työtä samanaikaisesti, niistä, erityisesti juuri värien käyttäytymisestä, oppii myös muiden keskeneräisten kanssa. Vaikeinta maalaamisessa ehkä kuitenkin on se, että osaa lopettaa viimeistelyn ajallaan. Ei pidä yrittääkään tehdä liian täydellistä. Epätäydellinen tai se virhe voi olla jopa se juttu, joka tekee työstä kiinnostavan. Kokonaisuus ratkaisee. Totta. Oivalluksia, jotka sopivat elämään yleensäkin. Täydellisen epätäydellistä. 

"Elokuun ikävä", "Miljoona ajatuksistasi" ja "Rupelipylly".

Sanotaan, että omistaja ja koira muistuttavat toisiaan. Tiedustelen taiteilijan havaintoja ja näkökulmaa tästä. -Voi siinä olla jotain perääkin, Taru pohtii. Itsessään ja omissa koirissaan hän tunnistaa yhteisenä ominaisuutena aktiivisen touhuamisen ja eloisuuden. Nämä luonteenpiirteet yhdistävät myös Tarun koirien rotuja, jotka muutoin ovat sopivina hänelle valikoituneet allergiaystävällisyytensä vuoksi.

Kuluva viikko oli Tarun näyttelyyn tutustumiselle minulle jotenkin niin henkilökohtaisesti johdatettu. Aiemmin tällä viikolla tuli nimittäin kuluneeksi päivälleen kolme vuotta perheemme ensimmäisen oman koiran, Sessen, kuolemasta. Sesse kasvatti perheemme koiraihmisiksi ja esikoiskoiranamme myös raivasi polkua myöhemmille seuraajilleen. Löytöeläinsuojasta meille kotiutunut Sesse ”satamarkkanen” ehti olla perheenjäsenenämme 12 vuotta ennen kuin nukkui pois. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin yhteiset muistot nostavat kyynelet silmiin, etenkin, kun samoihin aikoihin ilmestynyt Mariskan Kukkurukuu soi radiosta. Se sai perheessämme merkityssisällön Sessen omana lauluna.

Tapaamispäivänäni Tarun kanssa on myös syntymän juhla. Toinen koiramme ja nykyisen koiralaumamme johtajattaren valtikkaa kantava oma silkkityttöni Luna täyttää jo kuusi vuotta. Jos yksi koiravuosi on seitsemän vuotta, olemme Lunan kanssa nyt samanikäisiä. Lisäksi nykyiseen tassukkaiden laumaamme kuuluvat kolme- ja melkein kolmevuotiaat pojat Devil ja Lysti. Ja niin, tietenkin puolivuotias Kerma, joka on kyllä kissa, mutta koirien sellaiseksi kasvattama. Voi kai sanoa, että tassukkaista on tullut perheemme elämäntapa.  Takana ovat ne ajat, jolloin kotonamme oli karvatonta ja kuolatonta J.  Kiitos siitä kuuluu lähinnä Devilille. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Tassukkaat ovat tuoneet mukanaan niin paljon iloa, lämpöä ja yhteisesti jaettuja kokemuksia. Vaikka takana olisi kuinka huono päivä, se paranee, kun on selvinnyt kuudentoista tassun kotiintuloseremoniasta. Tätä kirjoittaessani taustalta kuuluu ison D:n tasainen kuorsaus. Aina niin uskollinen Luna nukkuu jalkani vieressä ja Lysti sekä kehrääävä Kerma ovat kömpineet lukevan Helmin viereen. 

Omat uskolliset ystäväni:
Lysti ja Devil,
Luna linnunpelätin lannistamana ja
sokerina pohjalla Kerma.

Ymmärrän täysin Tarun taiteen muusat, Villapöksyn ja Vehnäpullan. Edesmenneen ja nykyisen. Eläimen herkkyydestä ja hetkessä elämisen taidosta kiinni saaminen saatikka sen vangitseminen kankaalle on taitolaji. Ja Tarulla on se taito hyppysissä. Tämä koiranäyttely oli vertaansa vailla, minulle kotikoirien ja –kissan omistajallekin. Näyttelylle epätyypillisesti esillä olevia maalauksia ei ole tarvetta arvioida ja laittaa keskenään paremmuusjärjestykseen. Riittää, kun katsoo. Välillä ehkä pintaa syvemmälle. Jokainen työ on uniikki omalla tavallaan ja kokemus henkilökohtainen. Pitää vain kuunnella, mikä maalaus puhuttelee juuri siinä hetkessä eniten.

Lisätietoja ja omien eläinten maalauksia voi kysellä Tarulta:

Facebookissa: Karvakuonokuvia by Taru

taru.nylund.tn@gmail.com tai taru.nylund@uef.fi

puhelin 050 352 3979