Katutanssin kiemuroita

Ilmoittauduin tanssiviikon aikuisalkeisiin Street styles -katutanssikurssille vähän ilkikurisella mielellä, varmana siitä, että olisin siellä niin sanotusti oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Siitä huolimatta odotin malttamattomana mitä kokemus toisi tullessaan; enkä vähiten rytmistä musiikkia ja tanssin iloa, jota kurssin esittelyssä painotettiin.

 Opetus lähti liikkeelle 70-luvulta, jolloin slumminuoriso oli vanhempiensa salsa- ja chacha-askeleisiin kyllästyneenä lähtenyt kehittämään omaa tanssityyliään kadulla. Tanssin opetuksen lomassa tuli kiinnostavaa tietoa tyylilajin historiasta ja kehityksestä. Ensimmäisenä iltanamme musiikin syke sytytti heti ensi tahdeista ja aloitus tuntui kivalta. Tekniikkaa opeteltiin yksittäisinä liikkeinä, joista tutuinta oli kai naruhyppelyn imitointi ilman narua. Kun niitä alettiin yhdistellä askelkuvioiksi, haasteet kasvoivat tuntuvasti. Selvisin sarjasta kuitenkin joten kuten. Tuntui lohdulliselta lukea vierelläni tanssivan Tarjan ajatuskuplat:

 ”Välillä on hyvä haastaa oma keho ja mieli uuden äärelle. Tällä kertaa itselle vieraamman tanssityylin kautta muistin taas, miten uuden oppiminen herättää monenmoisia tunteita ärsytyksestä riemuun. Se vaihe, kun liikkeitä yksittäin harjoitellen osaa ne varsin mukavasti, mutta sarjassa nopeasti tehtynä jää jammailemaan aivan omiaan. Herkistävää, sanoisin. Mutta mikä riemu, kun saa liikesarjan kohdilleen edes kertaalleen tai näkee, miten oma keho alkaa oivaltaa itselle uuden tanssityylin liikekielen! Kun pääsee musiikin vietäväksi, fiilistelemään  – on se vaan hienoa. Parasta on se hetki, kun huomaa, ettei ajattele mitään. On vain musiikki ja liike. Ja hymy”.

Sunnuntaina luvassa oli lockingia...ai siis mitä? Tämän liioitellun liikekielen innoittajina tuli esille erinäisiä sarjakuvahahmoja: Mikkihiiri, Bart Simpson ja Scooby-Doo – omissa ajatuksissani tunnistin lonkkaan nojailusta ja poseerauksista myös Uuno Turhapuron! Sam-setä osoitteli sormella ja Muscle man esitteli hauiksiaan. Steppi sai kunnianosoituksen Skeeter Rabbit –muuvissa. Oma tyylini sen sijaan edusti Mummoankkaa...Kaboom! Tunnin edetessä putosin kärryiltä pahemman kerran ja päädyin tarkkailijaksi salin takaseinälle. Taitavasta opettajasta huolimatta päätin katutanssikokeiluni tähän iltaan, rohkenematta enää ottaa selvää niistä tyyleistä, jotka jäivät kahdelle viimeiselle kurssi-illalle. Yhdyin silti kurssikaverini pohdintaan:

"Onneksi iän myötä armollisuus itseä kohtaan on lisääntynyt ja askeleiden sotkeentuessa panostaa sujuvasti ilmaisuun. Kaiken aiemmin koetun ja harrastusten kautta harjoitellun sai siirrettyä tännekin: improvisaatiosta taijiin ja Aku Ankan ääressä vietetyistä lukemattomista tunneistakin oli hyötyä. Helpotti kummasti yhden locking-askelluksen hahmottamista. Tanssiin saa linkitettyä tanssityylistä riippumatta koko elämän, jos sen niin tahtoo kokea. Minä tahdon.
Ja tahdon olla ensi kesänäkin mukana Kuopio Tanssii ja Soi -viikolla. Osallistujana, katsojana, kenties talkoolaisena. Näitä elämyksiä tahtoo lisää. Tanssikurssit, BoxeBoxe by Käfig Dance Company, J-P Piiraisen Nordic Guitar Music, ystävät ja uudet tuttavat kurssien myötä - tapahtuma tanssii ja soi kropassa vieläkin”.

Kyllä! Kysyt varmaan, mitä mummeli ylipäätään lähti hakemaan katutanssikurssilta? Keski-ikäisen kapinaa? Pätemisen tarvetta? Vaikea sanoa. Mieleen ja kehoon jäi koetusta niin vähän muistoja, että siitäkin tiedän miten vieras tuo tanssilaji itselleni oli. Onhan onnistumisen iloa tullut monen muun tanssin pyörteissä ja tulee tästäkin. Olisi aika koomista, jos sama laji istuisi sekä nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Vaikkakin tanssiparketilla monen kasvoilta häviää hetkiseksi kymmenen vuotta, kun vain uskaltaa heittäytyä musiikin ja rytmin vietäväksi. 
Näin ollen, Mark Twainia (ja toista tanssivaa Tarja-ystävääni) lainaten, oli tyyli mikä hyvänsä: ”Dance like nobody's watching; love like you've never been hurt. Sing like nobody's listening; live like it's heaven on earth”.